Lifestyle-blogin kulisseissa

purjehtimassa lasten kanssa

Kesä loppui. Mutta viime viikonloppuna oli vielä täysi kesä, ja me hyödynnettiin se minilomaan; katkaisin 13 päivän työputken ja ajoin itseni ja lapset Taalintehtaalle, jossa mun vanhemmat oli veneellä. Purjehdittiin (tai no, ajettiin moottorilla) kauniissa illassa pienen saaren rantaan, poimittiin puolukoita ja ihasteltiin laskevan auringon kultaamia männynrunkoja.

purjehtimaan lasten kanssa

lasten kanssa veneellä ja saaressa

aarteita saaresta

Sunnuntaiaamuna nukuttiin pitkään, syötiin aamiaista kaikessa rauhassa ja lähdettiin sen jälkeen purjehtimaan (tai no, ajamaan moottorilla, koska tuulta ei ollut edelleenkään) kohti Högsåraa. Rantauduttiin sen idylliseen kyläsatamaan punamullalla siveltyjen venevajojen katveeseen. Käveltiin auringossa pölisevää kylätietä sievien puutarhojen ja lammaslaitumien ohi, ja tultiin Farmors Cafén pihaan.

farmors cafe högsåra

Siinä vaiheessa mä rupesin miettimään, etten mitenkään voi kirjoittaa tästä blogiin, koska mun uskottavuuteni “kakkaa kynsien alla” -tyypin äitiysbloggarina ei vain kestä tällaista idylliä. Pihassa odotti herttaiset puutarhakalusteet aurinkovarjojen alla, ja sisältä löytyi kekseliäin, kaunein ja maukkain saaristolaisbuffet mitä olen varmaan ikinä syönyt. Kävin santsaamassa sinä aikana kun lapset silitti lampaita ja kaneja pihassa. Jälkiruoaksi jokainen valitsi suosikkinsa seitsemän sortin kakkuvalikoimasta.

lammas

Paluumatkalla nostettiin purjeetkin. Päivä oli aika lähellä täydellistä.

Paitsi että yksi lapsista oli ruvennut valittamaan päänsärkyä. Sitä väsytti ja oli paha olla. Siinä vaiheessa, kun Taalintehtaalla oltiin saatua pakattua varavaatteet, kaarnanpalat ja banaanit autoon ja kytkettyä lapset vöihinsä, lapsi oksensi itsensä ja naapurinsa päälle.

Kun lapset ja auto oli saatu siistittyä ja ajelin vienossa oksennuksenhajussa halki ilta-auringossa kylpevän kulttuurimaiseman, mietin, että en mä halua editoida elämästäni lifestyleblogikelpoista. Mulle sopii se, että niiden täydellistä lähenevien hetkien rinnalla ihan yhtä tärkeinä on ne oksennuksenhajuiset hetket. Aika kultaa muistot joka tapauksessa, mun ei tarvitse sitä erikseen tehdä. Ja oksennuksenhajunkin saa hangattua ruokasoodalla pois, kunhan ehdin ja jaksan.

Uutta syksyyn

koululaisten filosofiakahvila

Näillä ilmoilla voi vielä rauhassa puhua loppukesästä, mutta kun bussissa ei aamulla mahdu istumaan ja lapset on ensimmäistä päivää kipeinä kotona, niin on se syksy jo vähintään tulossa, jos ei vielä tullut.

Mulla on kesätöitä jäljellä vielä viikko, ja sitten alkaakin jo filosofiakahviloiden syksy. Viime viikolla kävi bloggareita testaamassa filosofiakahvilaa ja tulevana lauantaina 22.8. on kaikille avoimet ovet – tervetuloa siis kokeilemaan! On kiva aloittaa tuttua hommaa, mutta olen mä miettinyt aika paljon uuttakin.

  • Koululaisten avoin filosofiakahvila aloittaa Hakaniemessä torstai-iltapäivisin. Viime vuonnahan koululaisille oli filosofiakahviloita vain omalla koululla, ja moni kyseli, eikö muistakin kouluista pääisisi mukaan. Nyt siis aloittaa kaikille avoin ryhmä Lakulan kivoissa tiloissa; ajattelin, että Hakaniemeen on monen helppo kulkea.
  • Iso uusi juttu on yhteistyö pääkaupunkiseudun opistojen kanssa. Filosofiakahvilat starttaavat siis Espoon työväenopistolla Olarissa, Vantaan aikuisopistolla Tikkurilassa ja Keravan opistolla – ilmoittautumiset ovat alkaneet, eli nyt kannattaa varata paikkansa.
  • Tähän liittyen uutta ovat aikuisten filosofiakahvilat Tikkurilassa ja Keravalla. Tätä mä odotan innolla, koska kesällä Lontoossa käymässäni Filosofiaa lapsille -koulutuksessa me harjoiteltiin menetelmää keskenämme, siis filosofiaa lapsille, mutta aikuisten kesken. Keskustelut oli tosi mielenkiintoisia, eikä niissä ollut yhtään sellaista teennäistä pätemisen tarvetta, jota filosofianopintoihin välillä liittyy, tyyliin ”niin, mutta jos otamme huomioon, mitä Schopenhauer tästä sanoi” (ja kaikki nyökyttelee, vaikka varmasti en ole ainoa, jolla ei ole aavistustakaan, mitä Schopenhauer tästä sanoi vai sanoiko yhtään mitään). Näissä filosofiakahviloissa minä tarjoan virikkeen, kuvan, lyhyen tarinan, esimerkin tai vaikka videon ja sen pohjalta osallistujat lähtevät muotoilemaan kysymyksiä, joista keskustelun aihe sitten valitaan. Kesän koulutuksessa me päädyttiin keskustelemaan mm. aiheesta ”onko mahdollista olla oma itsensä?”
  • Kesän koulutuksen anti näkyy muuten varmasti eniten koululaisten ja päiväkotien ryhmissä, mutta myös pienempien ryhmiin haluaisin tuoda loppuyhteenvedon, jolloin jokaisella on tilaisuus sanoa, jos jotain jäi vielä mietityttämään, tai kertoa mistä tykkäsi tai ei tykännyt
  • Päiväkotien kanssa tehtävä yhteistyö on ihan mahtava juttu! ryhmät on tiedossa (tosin yksi tai kaksi taitaa vielä mahtua, jos haluat ehdottaa omaasi), ja nyt ne pitäisi vielä sovitella syksyn ja talven kalenteriin
  • Ja on mulla pari yllätystäkin suunnitteilla…

Miltä teidän syksy näyttää?

Sairaalan haju

kirurginen sairaala

Ulkoapäin Kirurginen sairaala on suorastaan houkuttelevan näköinen

Istuin laboratorion oven edessä ja nuuhkin. Nykyäänhän Helsingissä saa laboratoriokokeissa käydä oman terveysaseman sijasta missä tahansa. Viime viikolla yhdistelin viime hetken aamuaikoja ja työmatkaa, ja päädyin istumaan Kirurgisen sairaalan käytävälle.

Itse asiassa haju oli tullut vastaan jo ovella. Tiedättehän, sairaalan haju: desinfiontiainetta, pestyjä lattioita, puhtaita ja likaisia pyykkejä, verta, hikeä ja kyyneleitä (vähintään). Muistelen, että hajut tuo niin vahvasti muistoja, koska hajukeskus on jotenkin ihan muistin vieressä avoissa. No, olkoon miten tahansa, mutta sairaalan haju meni suoraan johonkin tunnemuistikeskukseen.

Hajun herättämät tunteet oli hyvin ristiriitaisia. Toisaalta sellainen syvä turvallisuuden ja rauhan tunne, mielikuva naisista joilla on pehmeät kädet ja ääni, jotka pitää huolta ja hoitaa. Esikoisen sektiossa oli mukana hoitaja, jonka kättä mä sain puristaa, kun puudutuspiikki laitettiin selkään. Se että kaiken sen fyysisen huolenpidon lisäksi joku oli siinä ihan vain auttamassa kun pelotti ja sattui, oli tosi tärkeää.

Toisaalta sairaalan haju tuo pohjattoman ahdistuksen tunteen. Ei edes solmua vatsassa, vaan niin kuin koko vatsalta putoaisi pohja. Ihan kuin olisin taas siinä lähes pimeässä huoneessa, jossa keskoskaapit seisoo rivissä ja seinä on täynnä piippaavia ja vilkkuvia laitteita.

Mies valitti jo silloin yhdeksän vuotta sitten esikoisen syntyessä, ettei kestä sairaalan hajua. Mua se ei häirinnyt. Kaksosia odottaessa poliklinikkakäynneillä haju vähän hätkäytti, mutta ei ehkä sen enempää. Mutta ensi kerralla mä menen ottamaan verikokeen johonkin toiseen laboratorioon.

Muistatteko te sairaalan hajun? Millaisia muistoja se tuo?

Sähellyksen mestari tässä hei

Kameran mä olin toki pakannut filosofiakahvilaan mukaan, mutta sain napattua yhden kuvan, kävijöiden jo lähdettyä.

Kameran mä olin toki pakannut filosofiakahvilaan mukaan, mutta sain napattua yhden kuvan, kävijöiden jo lähdettyä.

Mä olen tosi hajamielinen luonteeltani. Ei siinä mitään, sehän sopii tällaiselle filosofityypille, mutta kolmen lapsen äidille ja yrittäjälle se ei ihan niin hyvin sovi. Mä käytän elämästäni ihan kohtuuttoman ajan hävinneiden papereiden, avainten ja puhelimien etsimiseen. Lapsilta puuttuu koulusta tossut, jumppavaatteet, vesipullot, lupalaput ja eväät. Jos mä en vastaa sähköpostiin tai tekstiviestiin, niin ainakaan yleensä se ei johdu tylyydestä, vaan siitä, että mä unohdin vastata – tai luulen jo vastanneeni.

Eilen oli lasten filosofiakahviloiden syyskauden avajaiset. Kutsuin paikalle uusia ja vanhoja blogituttavuuksia (tosin kaikkia en varmaan muistanut kutsua) ja tein jo pari päivää sitten listan kaikesta siitä, mitä pitää aamulla muistaa ottaa mukaan, nimilapuista suodatinpusseihin, pehmokengurusta kameraan. Päätin ottaa lapset kerrankin mukaan, ensinnäkin siksi että kyseessä oli vähän epävirallisempi tilaisuus, ja toisekseen siksi, että mies on koko viikonlopun kiinni Flow’ssa olevassa installaatiossaan (tai mä epäilen, että installaatio siellä pyörii ihan reippaasti itsekseen, ja mies on vain kiinni festaritunnelmassa).

Aamulla oltiin tietysti vähän myöhässä lähdössä liikkeelle, mutta sentään kaikki kassit pakattuina ja tarkistettuina. Ja sitten huomasin, että auton avain ei ollutkaan sen paremmin mun käsilaukussa kuin paikallaan hyllyssäkään. Pengoin laukun läpi pariin kertaan ja mietin jo, olenko voinut jättää avaimen jonkun takin taskuun, kunnes hoksasin, että tällä kertaa syy ei olekaan mun lahossa päässäni, vaan siinä, että mies oli käyttänyt autoa yhden toisen installaation roudaamiseen.

Sain ihan totaalisen hepulin ja kiroilin kovaäänisesti. Jostain syystä ajattelin, että sinä aikana kun mä hoidan paikalle tilataksin, esikoinen voisi sujauttaa Leluteekin esitteet ja pienet rusinarasiat pusseihin, jotka nuoret filosofit saisi kotiinviemiseksi. Ladoin tavarat pöydälle ja rupesin soittamaan sitä taksia. Tajusin, että tavallinenkin taksi riittää (eihän meidän autokaan ole mikään tila-auto), peruin tilataksin ja soitin tavallisen. Hoputin lapset ulos, kannoin tavarat taksiin ja perille päästiin loppujen lopuksi ihan riittävän ajoissa. Paitsi että ne esitteet ja yllätyspussit tietysti odotti siellä keittiön pöydällä.

No joo, avajaiset sujui mukavasti ja mies toi esitteet ennen kävijöiden lähtöä, joten ihan hyvin olisin taas voinut vaan ottaa rennosti. Mutta lohduttakaa mua vähän, enhän ole ainoa, jonka elämä on joka päivä täynnä säätöä ja sähellystä?

Lasten festarit – kiva ilmaistapahtuma perheille!

lasten festaritHesari on hehkuttanut superviikonlopun tapahtumia, mutta en ole nähnyt sunnuntaisia Lasten festareita siinä listassa. Kannattaa silti tulla 16.8., Töölönlahden rannalla on taas ilmaista hupia koko päiväksi – ja tietenkin myös Leluteekki paikalla! Leluteekin pisteellä on tasatunnein luvassa filosofisia leikkejä, ja koska yhdistin voimani Kasvun Taikan Helin kanssa, aina puolelta on tarjolla muuta kivaa ohjelmaa, esim. vauvasirkusta ja satuhierontaa. Ja upeat arvonnatkin meillä on!

Muuten festareilla on luvassa musiikkia, jumppaa, saippuakuplia, askartelua ja ties mitä. Ruokaakin saa, koska ruokarekat ovat aikeissa parkkeerata Töölönlahden rantaan. Tavataan siis sunnuntaina Töölönlahdella! Lisää voi vielä kurkkia Lasten festareiden Facebook-sivulta, josta lainasin vähän kuviakin viime vuoden festarimenosta.

lasten festarit lava lasten festarit saippuakuplat

 

Filosofiaa lapsille – olen taas hitusen viisaampi

Ajattelin ensimmäisen kurssipäivän jälkeen kirjoittaa muistiinpanoja ja tunnelmat blogiinkin. Kahden minuutin jälkeen suljin koneen ja kävin heinikkoon pitkälleni. Harakat piti meteliä Kensington Gardensin puissa.

Ajattelin ensimmäisen kurssipäivän jälkeen kirjoittaa muistiinpanoja ja tunnelmat blogiinkin. Kahden minuutin jälkeen suljin koneen ja kävin heinikkoon pitkälleni. Harakat piti meteliä Kensington Gardensin puissa.

Kysymyksiä, keskustelua, ajatuksia. Yhdessäoloa, kuuntelua, oppimista.

Leluteekkiä Instagramissa seuraavat ehkä huomasikin, että mä olin heinäkuussa Lontoossa SAPERE-järjestön Filosofiaa lapsille* -koulutuksessa. Mä olen aikoinaan perehtynyt menetelmään filosofianopintojeni lomassa, ja kun mä sain idean lasten filosofiakahviloista, niin rupesin tietenkin googlaamaan, löytyykö maailmalta jotain vastaavaa. No, ei löydy, mutta Englannissa Filosofiaa lapsille -liikkeestä on kasvanut ihan merkittävä tekijä, eri puolilla maata tuhannet opettajat ohjaa filosofisia keskusteluja luokissaan. SAPERE on järjestö, jonka pääasiallinen tehtävä on kouluttaa opettajia ja ohjata kouluja metodin käyttöönottamisessa. Mä päätin, että pakko on päästä tuollaiselle kurssille.

Kurssi oli peruskurssi, ja osallistujista valtaosa englantilaisia alakoulun opettajia, jolla ei ollut filosofiasta tai lasten kanssa filosofoinnista välttämättä lainkaan kokemusta. Niinpä sisällössä oli mulle paljon ennestään tuttua – mikä oli ihan hyvä huomata, mä en siis ole ollut ajatuksineni ihan hakoteillä. Kun mä kurssin jälkeen listasin itselleni sen antia, tietyt pointit nousi esiin.

Luota lapsiin

Filosofiaa lapsille -menetelmän ytimessä on halu antaa lapsille ääni, antaa lapsille tilaisuus keskustella vakavasti itselleen tärkeistä asioista. Syyslukukaudella koululaisten kanssa mä aion pitää omat kysymykseni itselläni ja tarjota vain sen virikkeen, mistä lähdetään liikkeelle.

Filosofiset kysymykset löytyvät kyllä

Mulla on ongelmana ollut, että lasten kysymykset on usein luonnontieteelllisiä laadultaan. Tässäkin pitäisi kuitenkin ehkä vain enemmän luottaa lapsiin, ja siihen, että ne huomaa itsekin, että filosofiset kysymykset on niitä, joista voi keskustella tunnin yhdessä ilman erityisiä taustatietoja. “Miten suolaa valmistetaan?” karsiutuu siis todennäköisesti äänestyksessä, vaikka se olisikin kiinnostava.

Matka on tärkein

Filosofiassa ei vastaukset aina ole niin oleellisia kuin kysymyksenasettelut, ja Filosofiaa lapsille -metodissa se korostuu. Jos onnistutuaan istumaan yhdessä alas keskustelemaan kaikkia kiinnostavasta aiheesta, toisia kuunnellen ja kunnioittaen, niin se on jo itsessään melkoinen saavutus ja asia jota kannattaa harjoitella, uudestaan ja uudestaan.

Mikä on tärkeää?

Käytännön vinkkien ja materiaalien lisäksi parasta koulutuksessa oli ehkä huomata, että vaikka meitä Suomessa on vielä aika vähän (Filo – filosofiaa lapsille, nuorille ja yhteisöille -yhdistys perustettiin tammikuussa 2015), niin tämä on ihan olemassaoleva ja arvostettukin  menetelmä. Oli aika mahtavaa viettää kaksi päivää parinkymmenen ihmisen kanssa, joiden mielestä on tärkeää tarjota lapsille mahdollisuuksia ja välineitä oman itsenäisen ajattelun kehittämiseen. Keskustelussa vilaheli usein sellaiset sanat kuin ihmisyys, minuus, kunnioitus, suvaitsevaisuus, ajattelu ja yhteisö. Niin musta pitää ollakin, kun puhutaan kasvatuksesta ja koulusta.

Ja hei, Leluteekin syksyn ohjelma on julkaistu! 22.8. aloitetaan avoimilla ovilla Töölössä ja syksyn uutuutena on myös koululaisten avoin filosofiakahvila Hakaniemessä.

*Leluteekin sivuilta löytyy mun lyhyt selitys Filosofiaa lapsille -menetelmästä.

Aurinkoinen aamu

unioninkatu helsinki

tuomiokirkko helsinki

helsingin tuomiokirkkosuomenlinna lonna kärrytsuomenlinna kustaanmiekkasuomenlinna tykistölahti suomenlinnakeskusEi ole kivaa olla koko kesää töissä. Ei ole kivaa, kun omat varsinaiset työt jäävät tekemättömien töiden listassa viimeiseksi kesätöiden ja muiden sivubisnesten alle. Ei ole kivaa, kun koko ajan väsyttää.

Mutta kun aurinkoisena aamuna herää kuuden jälkeen ja lähtee kohti Suomenlinnaa, se on aika kivaa.

Sellaisena aamuna saa syödä aamiaista omassa rauhassa ja lukea lehteä, moikata koiran kanssa huomenet mopsinomistajapapalle. Aloittaa bussissa hyvän kirjan, josta tulee innostunut olo: näinkin voi kirjoittaa. Kävellä autiota Unioninkatua, jossa joka aamu ainoa vastaantulija on sama nuori nainen, aina yhtä nyrpeän näköisenä maahan tuijottaen, aina yhtä tyylikkäästi pukeutuneena. Silloin saa hymyillä leveästi ja ajatella, että onpa mukavaa olla aamuihminen tällaisena aamuna. Tuomiokirkon yllä taivas on lasinkirkas ja korkeammalla kuin missään koskaan.

Kauppatorilla mansikat tuoksuvat jo paikoillaan, herneitä kaadetaan laatikosta. Myyjät eivät vielä viitsi huudella hintoja. Työporukka on kokoontunut viikkopalaveriin kahvien ja munkkipossujen äärelle. Samassa pöydässä muistellaan ja suunnitellaan lomia.

Vesibussin kannella aurinko lämmittää. Ravintoloiden työntekijät käyvät läpi kylmäkaapin sisältöä ja Kreikan tilannetta. Lonnan rannassa kärryt odottavat vesibussista purettavaa kala- ja salaattilastia.

Lonnan jälkeen Kustaanimiekasta puhaltava tuuli rupeaa tuntumaan, hetken aikaa meri on avoinna edessä. Sitten vesibussi kaartaa Tykistölahteen. Kaksi miestä polkee työhaalareissa sillan yli. Kaupunkiin lähtevät työmatkalaiset jonottavat rauhassa laiturilla. Ensimmäiset kiinalaiset tulevat vasta puolen tunnin kuluttua, nyt traktori saa vielä kaahata rantatiellä. Näinä aamuina on ollut kiva olla töissä.

Sanaton – monikulttuurisesta Suomesta

Meillä on unelma -mielenosoituksessa

Hienokaan mielenosoitus ei näytä paljon miltään metrin korkeudelta katsottuna.

Mulla on sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa jotain tähän monikulttuurisuuskeskusteluun liittyen. Mutta ei mulla ole paljon sanottavaa. Koko aihe tuntuu lähinnä absurdilta.

Totta kai ihmisten kohtaamisiin ja yhteiselämään liittyy ongelmia. Ei niissä useinkaan isoin tekijä ole ihonväri, uskonto, kieli tai “kulttuuri”, ne on vain helpompi tunnistaa. Ihmiselämä ylipäätään on yhtä isoa ongelmanratkaisua. Mutta ihmisten kohtaaminen ja yhteiselämä on myös se, mikä pohjimmiltaan antaa ihmiselämälle merkityksen.

Tän aamun Hesarissa Ruskeat tytöt -blogin kirjoittaja Koko Hubara on käärmeissään siitä, miten edelleen ihmiset olettaa “ei-suomalaisen” näköisen automaattisesti olevan jotain muuta kuin suomalainen. Teksti on hyvä ja mä ymmärrän, että se on raivostuttavaa tulla kohdelluksi ulkomaalaisena omassa maassaan. Mutta mä tiedän, että mä itse mietin jokaisen “ei-suomalaisen” näköisen ihmisen kohdalla, mistä se tai sen vanhemmat on mahtaneet tänne tulla. (Mä kyllä mietin myös jokaisen ei-helsinkiläisittäin puhuvan kohdalla, mistä se on mahtanut tänne tulla.)

Kai se liittyy nimenomaan siihen, että ne ulkoiset asiat jossain määrin selittää ihmistä, ja niitä on niin paljon helpompi tarkastella ja ymmärtää kuin sisäisiä. Ja siitä on kuitenkin vasta 30 vuotta, kun mun helsinkiläisellä 500 oppilaan ala-asteella oli  2 maahanmuuttajaa, Vietnamin venepakolaisia, jotka tuli 80-luvun lopussa. Sitä ennen oli niitä, joiden isä oli jostain muualta, eli kyllähän mekin opittiin, että voi olla “ei-suomalaisen” näköinen vaikka olisi ihan suomalainen. Mutta nykyään sillä ala-asteella puhutaan 27 eri äidinkieltä.

Mun lapsiani ei kukaan kohtele minään muuna kuin suomalaisina, koska ne näyttää Eloveena-purkin kyljestä reväistyiltä – mutta ei niitä Ranskassakaan kohdella muuna kun ranskalaisina, siitä huolimatta että ne näyttää Eloveena-purkin kyljestä reväistyiltä. Musta Kokon lausuma tavoite siitä, että lähtökohtaisesti oletettaisiin, että Suomessa olevat ihmiset on suomalaisia, on tosi hyvä. Ja mä uskon, että me kyllä opitaan. Se vaatii ehkä vähän aikaa ja viitsimistä, ja sitä että joku jaksaa pitää asiasta meteliä, mutta kyllä mä uskon, että me opitaan.

Toinen hyvä pointti jutussa oli se, että lapsille pitäisi selittää, mistä rasismi ja syrjintä johtuu. Me oltiin tiistaisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa, ja oli aika vaikeaa selittää lapsille, mistä siinä oli kysymys. Ne kohtaa rasismia täällä Suomessa vain sivustakatsojina, mutta silti siitä olisi varmasti hyvä puhua.

Sana on vapaa, mua kiinnostaisi tietää mitä ajatuksia teissä on tämä viime päivien keskustelu herättänyt?

p.s. Tekstin otsikko liittyy tietysti myös siihen, että blogissa on ollut hiljaista kesän ajan. Sanottavaa on kertynyt luonnoksiin, eli ehkä alan purkaa niitä sieltä.

Ja hei, lauantaina Leluteekki on mukana Skidit-festareilla! Luvassa filosofisia leikkejä ja satuhetkiä.

Facebook 6 – todellisuus 0

kesä kaksoset voikukkaseppele

Tämä kuva ei tietenkään ole ihan koko totuus miedän päättäjäispäivästä. Silti se oli ainoa, mitä postasin lauantaina Facebookiin (ja Leluteekin Instaan); auringossa veikeileviä juhlapukuisia lapsia.

No, mitä mä sitten jätin kertomatta? Kaiken sen, mikä edelsi voikukkaseppeleet päässä hymyilemistä. Aamupäivällä oli esikoisen kevätjuhla, joten aamulla me ehdittiin miehen kanssa hyvin käymään yksi ikuisuusriita – tosin yllättävän rakentavassa hengessä, kukaan (lue minä) ei huutanut, kukaan (lue minä) ei paiskonut ovia tai tavaroita ja lopputulos ehkä oikeasti vie aihetta eteenpäin.

Hermot oli kuitenkin edelleen vähän pinnassa, ja sen takia mä kilahdin heti, kun viisi minuuttia ennen lähtöä toinen kaksosista roiskutti sulanutta voita karjalanpiirakaltaan juhlapaidalleen. Lapsi taas hermostui, kun luuli, että juhlapaita otetaan kokonaan pois, vaikka kävin siis vain hankaamassa sitä sappisaippualla ja silittämässä kuivaksi. Lopputuloksena itkua, huutoa ja nälkäinen lapsi puhtaassa paidassa.

Siinä vaiheessa esikoinen ilmoitti, ettei löydä juhlakenkiään. Hermostuin vähän siitäkin, koska olin tuntia aikaisemmin käskenyt ottaa ne esiin. Lopputuloksena itkua, manailua, yksi juhlakenkä ja talvisaappaissa kevätjuhliin lähtevä lapsi.

Oltiin jo oven ulkopuolella kun huomasin, että esikoisella ei ole mukanaan aamulla opettajilleen tekemiään kortteja. Ilmeni, että ne olivat joutuneet hukkaan viimeisen tunnin aikana. Lopputuloksena itkua, syyllistämistä ja kaksi edelleen mystisesti kadoksissa olevaa korttia.

Autoon pakattiin siis vaisujen lasten ja kihisevien vanhempien lisäksi karjalanpiirakat, tyhjä kortti ja kynät ja miehelle likainen paita, koska puhdasta ei enää ehditty hakemaan. Juhlaan kuitenkin kerettiin ennen sen alkamista, siellä oli juuri niin haikeaa ja ihanaa kuin kuuluukin, ja nuorimmaisetkin jaksoivat käyttäytyä.

Joten iltapäivällä kun suunnattiin pikkuserkun ylioppilasjuhliin oli tunnelma jo ihan iloinen ja esikoisellakin talvisaappaiden sijaan tennarit jalassa. Ja kun puutarhasta vielä löytyi pitkävartisia voikukkia seppeleitä varten ja jännittäviä muurahaisia ja hämähäkkejä, niin kelpasihan siinä poseerata kamerallekin.

Ja kyllä, mä haluan mieluummin kerätä lapsille muistoja aurinkoisista voikukkaseppelepäivistä kuin pää kenkäkaapissa kiroilevasta äidistä. Vaikka niitäkin hetkiä on kyllä hyvä jakaa, ainakin näin vanhempien kesken. Tämän alemman kuvan jaoin viime syksynä Leluteekin Facebook-sivulla, ja tykkäysten määrästä päätellen muitakin helpottaa huomata, että sattuu sitä paremmissakin piireissä.

 

Oivalluksia yrittäjyydestä, osa 242

Tähän organisointiongelmaan liittyy se, että usein jätän hommat ihan viime tinkaan, viimeksi esim. vappupäivänä istuin pöydässä vieraiden kanssa ja leikkelin sopivia kuvia filosofiakahvilan kollaaseihin.

Tähän organisointiongelmaan liittyy se, että usein jätän hommat ihan viime tinkaan, viimeksi esim. vappupäivänä istuin pöydässä vieraiden kanssa ja leikkelin sopivia kuvia filosofiakahvilan kollaaseihin.

Oikeasti, mietin kehtaanko edes kirjoittaa tänne tätä mieletöntä oivallustani. Mutta antaa mennä. Tajusin tässä nimittäin hetki sitten jotain tästä yrittäjän työn organisoinnista, mikä on mulle tuottanut vaikeuksia, siis se, että työt ei oikeastaan koskaan ole tehty, koska ainahan niitä on lisää, ja aina välillä se sitten aiheuttaa sellaisen lamaannuksen, että en saa yhtään mitään aikaiseksi.

No, mä olen siis tosiaan ajatellut, että työpäivän lopuksi pitäisi töiden olla tehtynä – mutta hyvänen aika, ei tietenkään! Joka päivälle vain on omat hommansa, ja se mikä ei tänään ole ehdottoman välttämätöntä voi hyvin olla huomisen työ, se kuuluu tehdä huomenna.

Mä olin lukiolaisena yhden hiihtolomaviikon kosmetiikkatehtaalla huulipunakoneella töissä. Koneen ääressä oli varmaan viiden hengen tiimi ja kone syöksi huulipunatuubeja sitä tahtia, että mä en kerennyt saada niitä samaa vauhtia laatikoihinsa. Aina välillä vaihdettiin väriä, ja vaihtelun vuoksi tehtiin myös testereitä. Joka väristä kirjattiin ylös, kuinka paljon niitä oli tehty, samoin päivän kokonaissaldo. Totta kai tarkoituksena oli päivän aikana saada tehtyä mahdollisimman paljon – mutta ei niitä kaikkia sen tehtaan maailmaan tunkemia huulipunia. Seuraavallekin päivälle pitää olla töitä, ja sitä seuraavalle.

Toinen vertaus: mä olen suhtautunut tähän vähän niin kuin yrittäisin yhden päivän aikana kasvattaa lapset valmiiksi. Kuulostaapa tosiaan fiksulta.

Nyt pitäisi vain oppia sirottelemaan ne tehtävät edessä oleviin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin jotenkin järkevästi. Välillä – tai hyvin usein – tässä tuntee itsensä aika tyhmäksi. Mutta jos sen koettaisi trendikkäästi kääntää positiiviseksi, niin sehän on vain sitten tilaisuus oppia uutta. Tai ihan ilman sarkasmia, olisihan se tosiaan kamalaa, jos osaisi ja tietäisi kaiken työstään (ja elämästä).

Mutta kertokaa silti joku, että tekin oivallatte itsestäänselvyyksiä välillä.

p.s. Meidän keittiöön tulee joka kevät muurahaisia, kesän tullen ne sitten muuttaa ulos. Eilen mä jo ilahduin, että muuttopäivä oli koittanut. Tänä aamuna keittiön poikki kulkevalla polulla oli kuitenkin taas vilkas liikenne. Kai se kesä joskus vielä tulee.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...