Koti on siellä missä…

koti on siellä missäKoti oli ensimmäinen aihe WordPressin maaliskuisessa  valokuvaushaasteesssa. Mun kotona on mun kirjat. Myös tilapäisissä Ranskan-kodeissa mä olen perustanut pienen kirjahyllyn ja tuonut sitten sen sisällön mukanani tähän varsinaiseen. Nykyään kirjahylly on melkoisessa kaaoksessa ja karttuu hyvin hitaasti, mutta se on tärkeä osa kotia.

Melkein rupesin ymmärtämään ihmisiä, joiden mielestä kirjahylly ei sovi sisustukseen. Kirjahyllystä oli vaikea saada kivan näköistä kuvaa, se vain tökötti siinä ja näytti – kirjahyllyltä.  Sellaista kokovalkoistahan ei tosiaan kirjojen kanssa saa, vaikka ranskalaisten pokkarien selät yleensä valkoisia onkin.

Vähän myös nolotti, kun hylly on niin sekaisin (Lenin kurkistaa tuolta kotimaisen kirjallisuuden seasta). Tässä kaunokirjallisuushyllyssä on siis periaatteessa kirjat alkuperäkielen mukaan ja sitten aakkosjärjestyksessä. Millä periaatteella te olette järjestäneet kirjahyllyn?

Hyviä kysymyksiä, hyviä kuvia

valokuvaushaasteParasta palautetta lasten filosofiakahviloista on ollut, että kuulemma aiheista jatketaan keskustelua kotonakin. Se on ideakin, että sieltä löytyisi ajatuksia, jotka jatkavat elämäänsä. Nyt mä haluaisin jakaa niitä ajatuksia vähän laajemmankin joukon kesken, ja niinpä Leluteekin Facebook-sivulla alkaa maanantaina kuukauden mittainen päivän kysymys -haaste.

Haaste toimii niin, että mä postaan joka aamu Leluteekin Facebook-sivulle filosofisen kysymyksen jota voi sitten päivän aikana pohtia itsekseen tai lasten kanssa. Kysymykset voi olla filosofiakahvilassa käsiteltyjä, lapsilta tulleita, muuten vain mielessä pyöriviä – tai lukijoiden kysymyksiä. Eli haaste on siinä, että mä pyytäisin kommentoimaan päivän kysymystä ja ehdottomaan uusia kysymyksiä, joista voidaan sitten valita seuraava päivän kysymys. Mä tiedän, että kysymyksiä ei synny tekemällä, eli pistäkää ihmeessä muistiin, kun itselle tai lapselle pulpahtaa mieleen jokin oivaltava kysymys.

Tänne blogiinkin kysymyksiä tulee, jos ei ihan joka ilta, niin vähintäänkin koosteena muutaman päivän välein. Blogiin on myös luvassa ihan oma haasteensa, joka on haaste ihan vain mulle itselleni: aion nimittäin osallistua wordpressin valokuvauskuukauteen, ja koettaa siis saada joka päivä kuvan blogiin ja siinä sivussa toivottavasti kehittyä valokuvaajana.

Eli jännittävä maaliskuu tiedossa! Olethan mukana?

Satakielikuukausi

satakielikuukausi

Kuva voisi ehkä liittyä siihen, että helmi-maaliskuun pitäisi olla tippuvien räystäiden aikaa, mutta ei taida täällä etelässä enää olla yhtään mitään mikä tippuisi.

Viime lauantaina pyörähti käyntiin satakielikuukausi – eikö ole maailman kaunein nimi tapahtumalle? Kyse ei kuitenkaan ole lintubongauksesta, vaan erilaisia äidinkieliä ja monikielisyyttä juhlistavasta festivaalista. Ihan mahtavaa, että maailma on mennyt tässä suhteessa paremmaksi, että ihmiset saa iloita omasta kielestään (tai kielistään). Siitä ei ole niin kauan, kun Suomessakin oman äidinkielen käyttöä on rajoitettu erilaisista syistä.

Satakielikuukauden ohjelmassa on paljon lapsille tarkoitettua, josta mä tein tähän nopean poiminnan:

Vauvalorupajoja Helsingin kirjastoissa koko kuukauden ajan.

Satakielipuhelimet -installaatio Stoassa ja Caisassa – meidän lapset ainakin rakastaa vanhoja puhelimia ja jänniä kieliä; me ollaan käytetty lukuisia iltapäivän tunteja kuuntelemalla mordvaa, hansia ja kreolia Youtubesta.

27.2. Caisassa ja 2.3. Stoassa monikielinen sarjakuvatyöpaja.

11.3. Kaksin kielin kahden kulttuurin perheissä -keskustelutilaisuus kulttuurikeskus Caisassa (tosin klo 13-15).

21.3. Äidinkielen festivaalilla kulttuurikeskus Caisassa on mm. kehtolaulutyöpaja.

Satakielikuukaudella on myös blogi, josta löytyy tosi kiinnostavia tekstejä kielestä ja kirjallisuudesta – eri kielillä tietysti. Mäkin voisin kuukauden aikana kirjoittaa taas kaksikielisyysaiheesta.

Leikataan lyhyeksi

lyhyt kampausMulla oli pienenä lyhyt tukka, sellainen pottamalli. Tukka oli niin ohutta suovillaa, että ihan lyhyenäkin se oli koko ajan takussa. Kadehdin aika lailla tarhakavereiden lettejä, ne sai kiedottua pään ympäri asti. Oli tosi ärsyttävää, kun joku luuli pojaksi.

Nuorimmainen tyttö on ilmeisesti perinyt hiuksensa Ranskan puolen suvulta, ainakin ne ehti parissa vuodessa kasvaa enemmän kuin mulla kouluikään mennessä. Mä jo vähän haaveilin, että annetaan kasvaa, leikatkoon seuraavan kerran sitten joskus teininä.

Joten kun joululomalla mentiin kampaajalle, mä sanoin, että vähän vain tasoitetaan. Tyttö sanoi, että leikataan lyhyeksi. Mä sanoin, että niin, leikataan sieltä vähän. Se sanoi, että ei vähän, kun lyhyt tukka. Kampaaja kysyi, jätetäänkö sen verran, että saadaan tukka vielä ponnarille. Mä sanoin, että jätetään. Tyttö sanoi, että ei ponnaria, lyhyt tukka, näin, ja osoitti jonnekin korvan yläpuolelle. Mä varmistin, että ihanko varmasti et enää halua ponnaria tai pinnejä. En halua, tyttö ilmoitti. Selvä, leikataan lyhyeksi, ilmoitin kampaajalle, enkä lähtenyt määrittelemään sen tarkemmin.

Lopputulos on ihana. Ja vasta tänään, kahden kuukauden lyhyttukkaisuuden jälkeen, piti vääntää ensimmäinen letti tukkaan. Ihan hyvin sekin onnistui.

p.s. Mä olen ruvennut miettimään oman tukan kasvattamista taas pitkäksi.

Lapsen kasvatus: tarrataulu

lapsen palkitseminen tarroillaSarjassamme lapsiperhe-elämän pelastavat muovinpalat: tarrat. (Joku aika sitten kirjoittelin niistä toisista muovinpaloista, Legoista.) Meillä on ollut tarratauluja käytössä erilaisissa yhteyksissä, ja ne on kyllä oikeastaan aina toimineet. Ajatushan tuntuu aika sekopäiseltä, miten nyt sellainen pieni tarra voisi olla lapselle niin himoittava palkinto, että se muuttaa käyttäytymistään sen vuoksi? Tai sitten pitää joka viikko saattaa itsensä ajalliseen ja / tai rahalliseen konkurssiin, kun on luvannut jonkun ison palkinnon siitä, jos viikon ajalta saadaan tarrat kerättyä. Ja sittenhän niitä tarroja joutuu jakelemaan hamaan ikuisuuteen, eikä lapsi ikinä opi sisäistä motivaatiota tekemisiinsä, eikö?

Tällä kertaa tilanne oli se, että aamut oli yhtä tahmaista kivireen vetämistä. Hitusen toki lohdutti se, että kun valitin tästä Leluteekin Facebookin puolella, niin heti ilmeni, etten suinkaan ollut ainoa. Mutta meillä kuitenkin kaikki lapset osaa pukea aivan hyvin itsensä ja hoitaa muut aamutoimensa, niistä yhdellä vain urakka kusi joka ikinen aamu, ja koska mä olen ajoittanut aamun niin, että teen omat pesuni ja pukemiseni sillä aikaa kun lapset hoitaa omansa niin tuloksena oli huutoa, nalkutusta ja / tai myöhästyminen, joka ikinen aamu.

Sitten ajattelin, että no, tämähän on klassinen tarrataulutilanne. Ostin tarroja, ja selitin lapselle homman jujun. Lupailin jotain viikkopalkintoakin. Piirsin kalenterin ja käytiin yhdessä yksityiskohtaisesti läpi, mitä pitää tehdä, jotta tarran saa. Lapsi oli innoissaan. Siihen saakka, kun piti pukea paita päälle itse. “Emilia, auta! Auuutaaaa!” Jahas. Seuraavana aamuna vähän sama juttu, vaikka uhkailin, että tarraa ei saa, jos ei pue ihan itse.

Mutta sitten. Toinenkin kaksosista halusi tarrataulun. Sehän on pukenut itsensä alle kaksivuotiaasta, eli mitään varsinaista motivaattoria ei tarvittu, mutta onhan se epäreilua jos toinen saa tarrat ja toinen ei. Ilmoitin, että selvä, tarran saa, jos pukee itse ja laittaa edellisen päivän vaatteet ja pyjaman paikoilleen. Ja kas. Seuraavana aamuna meillä oli kaksi itsensä reippaasti pukenutta lasta, eikä yhtään vaatetta lojumassa lastenhuoneen lattialla. Sen jälkeen tarra  napsahti joka aamu, yli neljän viikon ajan, eikä mitään viikkopalkintojakaan tarvittu.

Olisihan se tietysti vähän noloa pimpotella opiskelijasolun ovikelloa joka aamu tarraa tuomaan, joten jossain vaiheessa mä sitten rupesin melua pitämättä feidaamaan tarrojen kanssa. Mutta en pitänyt asialla mitään erityistä kiirettä, ja tarroihin palattiin vielä aina välillä, sillä jos mä jotain olen lasten kanssa oppinut, niin sen, että vaikka nyt tuntuu, että tätä kestää ikuisesti ja mitä me sitten tehdään, niin ehei, ei kestä, kaikki vaiheet loppuu aikanaan. Niinpä nykyisin meidän aamuisten myöhästymisten syynä on yleensä se, että mä olen lukenut lehteä vähän liian pitkään. Auttaisikohan tarrataulu?

Oletteko te käyttäneet tarratauluja palkintona? Mä tiedän, että puhdasoppiset kiintymysvanhemmat ei niitä suosi, koska – öööö, onko se niin, että sitten lapsi tuntee olevansa hyväksytty vain silloin, kun se toimii aikuisen toivomalla tavalla? No, jos on jotain korvaavia tomivaksi testattuja menetelmiä, niin mä kuulen mielelläni niistäkin, mä luulen, että käyttöä tulee vielä löytymään.

Talvilomalla

talvinen puu

Me ollaan hiihtolomalla pohjoisessa sukuloimassa, lunta on enemmän kuin omiksi tarpeiksi ja sää on ollut mahtava.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA Mä sain tietysti flunssan heti saapuessa, ja ekat päivät ihastelin lasten lumileikkejä vain ikkunasta.

Tosin puhtaat lakanat ja kaunokirjallisuus ei nekään ole huonoja hiihtoloman aineksia.

lapsi syö lunta lapsi syö luntaVähän aikaa sitten kiersi Facebookissa artikkeli siitä, saako lunta syödä. Täällä saa, mutta ilmeestä päätellen se ei sitten kuitenkaan (isoina annoksina ainakaan) ole niin hyvää.

lapset potkukelkalla

Lapset on päässeet luistelemaan joka päivä, hiihtämään ja vielä eksoottisempaa, potkukelkkailemaan. Luistimet jalassa pyöräily me ollaan sentään jätetty paikallisille. Mutta tänään mäkin uskalsin pistää nenäni ulos.

talvi

Aika kivaa – tästä ei paljon talvisemmaksi talviloma muutu.

Onko ruuduton lapsuus uusi eliitin merkki?

Okei, käytin tän kuvan jo, mutta eikö noi näytäkin ihan siltä, että seuraavaksi ne rupeaa joogaamaan, syömään pelkkiä vihersmootheja ja ottaa lapsiltaan kännykät pois.

Okei, käytin tän kuvan jo, mutta eikö noi näytäkin ihan siltä, että seuraavaksi ne rupeaa joogaamaan, syömään pelkkiä vihersmootheja ja ottaa lapsiltaan kännykät pois.

Vaikka eilisen pääuutinen Hesarissa mun näkökulmasta toki oli Leluteekki ja lasten filosofiakahvilat (suosittelen myös videota), niin varmaan moni luki myös Jyri Engeströmin haastattelun siitä, miten lapset – ja aikuiset – pitäisi saada irti ruutujen äärestä.

Jutussa oli paljon hyvää ja totta siitä, miten netinkäyttö ja älylaitteet on saaneet meidät haluamaan vain helppoa ja nopeaa hyvää, ja miten lapset ei koulussa tarvitse niinkään pädejä kuin satuja ja retkiä. Mä olen aika lailla samaa mieltä. Mutta vähän mua jäi häiritsemään se, että tätä julistaa someyrityskaupoilla rikastunut tyyppi. Ensinnäkin tulee vähän samanlainen olo kuin jos entinen huumekauppias huutelisi sieltä kullatun uima-altaansa reunalta, että hei, älkää vain huumeita käyttäkö, ne on oikeasti ihan pahasta. Tai sitten olen vain kateellinen, koska mun yrityksestäni ei taida Google tulla tarjoamaan seitsennumeroisia summia.

Toinen juttu on se, että musta tuntuu, että tällainen ”paluu luontoon” -meininki on taas eliitille vain uusi tapa erottua. Tekniikka on niin jokapäiväistä ja köyhälläkin on jo älypuhelin, ja kohta köyhän lapsikin saa koulusta oman pädin käyttöön, niin jotenkinhan sitä pitää olla vähän erilainen.

Tähän liittyy myös se, että laitteeton elämä vaatii oikeasti enemmän aikaa ja energiaa ihmisiltä, ja ne on sellaisia suureita, joita eliitillä on enemmän – tosin tietysti työttömällä on kanssa kivasti aikaa kotikouluttaa lapsiaan. Mutta sen osan ihmisiä, jotka viettää päivästään yli kolmasosan töissä ja työmatkalla (ja nyt ei siis tarkoiteta konferenssia Piilaaksossa vaan esim. Vallila -Tapanila väliä) on ehkä helpompi turvautua siihen ruutuviihteeseen, kun ei työpäivän jälkeen vaan pysty eikä jaksa lähteä hiekkarannalle havainnnollistamaan lapselle planeettojen etäisyyksiä.

Ja niinpä sen sijaan, että syyllistettäisiin yksittäisiä vanhempia siitä, että ne itse ja niiden lapset viettää ihan liikaa aikaa ruutujen ääressä*, olisi musta hyvä pohtia, miten me yhteiskuntana voitaisiin toimia niin, että ihmisillä olisi aitoja mahdollisuuksia valita muuta. Siihen liittyy työelämä, lasten hoidon järjestäminen, mitä koulussa opetetaan, se mistä ruokakauppa löytyy, kirjastot ja niin monta muuta asiaa.

Mutta siinä Engeström on ihan oikeassa, että siellä pohjalla on kysymys siitä, mitä me pidetään tärkeänä, mitkä meidän arvot on, ja millainen toiminta niitä edesauttaa. Onko meille esimerkiksi mielikuvitus tärkeä asia, ja edesauttaako sen kehittymistä satujen kuunteleminen vai tabletilla pelaaminen? Ihan vinkkinä, että eduskuntavaalit on muuten tulossa, ja mä ainakin toivon, että näistä kysymyksistä vielä päätetään siellä, eikä Piilaaksossa.

Mitä ajatuksia tää teissä herätti?

*Joo, Engeström ei ehkä suoraan halunnut syyllistää, ja on myös niin, että se syyllistyy joka tuntee syyllisyyttä, mutta silti, musta tämä on yhteiskunnallinen kysymys.

Kevätpennut

 

kevät lumi sulaa

Tip tip tip, siinä se sulaa.

Tällaisina päivinä mä olen kyllä valmis sanomaan, että kevät on mun lempivuodenaika. Yleensä jos ajattelen kevättä, ajattelen sellaista huhtikuista likaista tienpenkkaa, jossa mustuneen lumen ja hiekoitushiekan alta pilkistää kuollutta ruohoa ja koirankakkoja. Mutta eihän tästä valosta voi olla tykkäämättä. Ajelin Teollisuuskatua, paahtimosta tunki kahvin haju nenään ja lätäköt välkkyi auringonpaisteessa.

Mä olen kuullut väitettävän, että ihmisten lempivuodenaika on yleensä se vuodenaika, jolloin ne on syntyneet. Mulla on synttärit maaliskuussa, mutta kesä on kyllä mun vuodenaikalistalla ykkösenä. Kevät tulee kyllä sitten hyvänä kakkosena, jos ei muuten niin sen takia, että sen jälkeen tulee kesä.

Meidän lapset on synyneet alkusyksystä, mikä on musta ihan kummallinen aika syntyä. Mun lapsuudenperheessä kaikkien synttärit oli keväällä tai alkukesällä. Mun isoäiti oli vankasti sitä mieltä, että kevätpennut on vahvoja ja terveitä (no, tämä koski kai erityisesti koiria), ja kyllähän Suomessa on meitä yöttömän yön hedelmiä ain syntynyt runsaasti siinä kevään korvilla. Kaksosten kanssa synnärillä oli kyllä todettava, että pikkujoulukauden 2009 hedelmiä oli myös runsaasti.

En tiedä vielä, tykästyykö lapset syksyyn, mutta mä siis olen kyllä ruvennut tykkäämään enemmän tästä omasta vuodenajastani. Vaikka epäilemättä vielä tulee ainakin kolme takatalvea ja tuiskuttaa lunta tupaan. Mieskin oivalsi ekana Suomen-keväänään, että täällä kevät ei tarkoita lämpöä, vaan valoa. Ja tänään sininen hetki tuli vasta puoli kuuden aikaan. Taidettiin selvitä tästäkin talvesta.

Lapsuuskuvat

lasten talvivaatteetOnkohan lukijoissa sellaisia, joiden lapsuuskuvat on digikameralla otettuja? Ei kai sentään, meillä on tainnut olla digikamera 10 vuotta. Mä sain isoäitini peruja valokuva-albumin omista lapsuukuvistani, jota mun äiti täydensi vuosittain, aina jonnekin 5-vuotispäivän tienoille saakka (pikkuveljestä ei tietenkään moista albumia kerätty). Mun isä kuvasi aika paljon, mutta silti tuntuu, että suurimmassa osassa kuvista on synttärit, tai joulu tai ollaan tekemässä jotain merkittävää kesälomalla. Vielä jäykemmäksi meno tietysti muuttuu, jos mennään ajassa vielä enemmän taaksepäin.

Meidän lapsista on sadoittain, ellei tuhansittain kuvia (tosin kaksosista ei olla taidettu printata vielä ainuttakaan). Niin varmaan teidänkin lapsista. Ja kuvia otetaan myös arkena. Mutta ei niissä silti vieläkään näy ihan se koko arki. Mä mietin tätä, kun koetin viime viikolla räpsiä kuvia, jotka sopisi postaukseen yrittäjä-äidin viikosta (kunhan saan ne parituhatta sanaa editoitua sellaiseen  muotoon, että muutkin kuin mun äiti jaksaa lukea, niin julkaisen). Tuntui että viikosta aika suuri osa kului pukemiseen ja riisumiseen, ja kuitenkaan niistä tilanteista meillä ei ole yhtään kuvaa.

Eli kai niillä kuvilla vieläkin haetaan ikuistettavaksi sellaisia merkittäviksi koettuja asioita. Vauva hymyilee, kylpee ja syö sosetta. Taapero ottaa ensimmäisiä askelia, keinuu ja pistelee menemään potkumopolla. Ei löydy juuri kuvia siitä kun odotetaan bussipysäkillä, puetaan ulkovaatteita, raahataan kauppakasseja, painetaan hissin nappia – vai löytyykö teiltä? Ja pitäisikö löytyä? Onko valokuvien tarkoitus tallentaa elämää jotenkin “aitona” vai kerätä muistoja niistä hyvistä hetkistä?

Migreeni

migreeni aura

Mä kuvittelin, että kuvankäsittelyohjelmassa olisi ollut sellainen “välkkyviä sateenkaaren värisiä sahalaitoja” -efekti, mutta ei. Kuva kuitenkin esittää sitä, että työnteko ei oikein migreenissä onnistu.

Se iski taas tuossa viikonloppuna. Yleensä aina, tai sitten loman ekoina päivinä. Mulla migreenin laukaisee stressin purkautuminen. Ihan ainahan se ei osu lomaan, kaksosia odottaessa kohtaus tuli jokaisen neuvolakäynnin jälkeen, eli taisin vähän jännittää sitä raskautta kuitenkin.

No, mun migreeni on aika lievä ja helposti hoidettavissa, nytkin riitti kun otin särkylääkkeet ja koomasin tunnin sängyllä sinä aikana kun lapset leikki ulkona. Sain niille ruoan eteen (mies on työmatkalla tämän viikon) ja sitten ne keksi ihan itse leikkiä hiljaisuuskilpailua ruokapöydässä (saattoi tietysti vaikuttaa sekin, että mä ilmoitin lähteväni kellariin lepäämään jos kuuluu huutoa). Oikeastaan kipua pahempaa on kyllä se aura, jolloin mä en oikein kestä pitää silmiä auki, kun kaikki vain välkkyy ja en meinaa kirjaimellisesti saada sanaa suustani, kun olen ihan sekava.

Tässäkin asiassa mä usein mietin esiäitejä. Meillä migreeni siis kulkee äidin puolen suvussa, ja tarina kertoo yhden esiäidin (mun isoäidin isomummon) aina toisinaan käskeneen lapsia keittämään vahvaa kahvia, jonka jälkeen esiäiti sulkeutui pimeään kamariin ja jätti kahdeksan lastaan hoitamaan toisensa. Virallista diagnoosia ei tainnut olla, mutta aika tutulta kuulostaa – paitsi että mulle on tarjolla kahvin sijasta niitä särkylääkkeitä ja lapsiakin on vain kolme. Ei kyllä ollut kaikki paremmin entisaikaan.

Lukijoissa varmaan on migreenistä kärsiviä myös, miten te hoidatte sitä? Mä olen miettinyt esimerkiksi akupunktion kokeilemista, mutta en sitten ole saanut aikaiseksi, kun kohtaukset ei ole niin pahoja eikä tule niin usein.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...