Filosofisia leikkejä

filosofianpäivän esseekilpailun palkintojen jako

Oikeasti lapsillakin oli hauskaa, vaikka mä näytänkin noin ankaralta. Kuva Olli Hakala.

Tänään on lasten oikeuksien päivä. Ja kansainvälinen UNESCON Filosofian päivä. Mulla oli vielä tossa alkuviikosta tarkoitus yhdistää nämä kaksi briljanttiin filosofiseen analyysiin lapsen oikeuksista. Sitten väliin tuli lapset ja yksi oksennustauti, ja filosofia ja filosofian päivän koululaisten esseekilpailun palkintojenjako, johon olin luvannut ohjelmaa. Ja koska se meni etusijalle, niin filosofisen analyysin sijasta saatte tekin nyt filosofisia leikkejä, ainakin tämän yhden.

Filosofiassahan on kysymysten muotoilun lisäksi paljolti kyse argumentoinnista ja pätevien argumenttien muotoilusta. Perusteleminen on siis yksi niitä ajatteluntaitoja, joita filosofiakahviloissa harjoitellaan. Tätä leikkiä voi leikkiä pareittain tai pienessä ryhmässä. Jokaisen pitää vain vastata vuorollaan kysymykseen: kumpi olisit mieluummin ja miksi? Ai kumpi mikä? No esimerkiksi olisitko mieluummin:

  • maan päällä vai vedessä elävä eläin?
  • peukalo vai pikkurilli?
  • pipo vai kengät?
  • kissa vai koira?
  • kaurapuuro vai mustikkakiisseli?
  • auto vai hevonen?
  • juna vai bussi?
  • iloinen vai onnellinen?
  • kynä vai paperi?
  • onnellinen sika vai onneton Sokrates? (no tätä ei ollut lasten listassa)

Perusteluja voi tietysti vaatia menemään pidemmällekin. Jos olisit mieluummin mustikkakiisseli, siksi, että useammat ihmiset tykkäävät mustikkakiisselistä kuin kaurapuurosta, niin miksi sinusta on hyvä asia, että ihmiset tykkäävät sinusta? Se tuntuu mukavalta. Onko mukava tunne sellainen kriteeri, jota voi pitää jotenkin yleispätevästi hyvän kriteerinä? Nelivuotiaalle tämän voi tietenkin muotoilla hieman toisin.

Professori Timo Airaksinen totesti puheessaan, että filosofian ei ole tarkoitus kertoa mitään reaalimaailmasta, se on abstraktia ajattelua, joka kurottaa niin pitkälle kuin mahdollista, sinne, mistä ei kauemmas pääse. Vaikka akateeminen filosofia ja lasten kanssa filosofointi on ihan eri asioita, niin sitä samaa ajattelun riemua niistä molemmista löytyy. Hyvää Filosofian päivää!

Kotiäidin identiteetti – mikä se on?

kotiäiti silittää

Kotiäiti työn touhussa: nimikoimassa lasten vaatteita päiväunien aikana. Tapahtuu kerran vuodessa.

Lupasin vastata tutkijan pyyntöön kirjoittaa kotiäidin identiteetistä (ja kaikki lukijat saavat siis kirjoittaa myös, pyyntö löytyy täältä). Tää on kahtalainen juttu. Ja aikamoista ajatuksenvirtaa, kun koetan tässä samalla pohtia tätä itsekseni.

Toisaalta mulla on aika vahvasti kotiäidin identiteetti – tai äidin, jolla ei ole vahvaa ammatti-identiteettiä. Mä olen kuitenkin ollut kotona lasten kanssa pidempään (6 vuotta) kuin mitä olen ollut työelämässä. Ja nyt tuli vielä ammatinvaihdos – mulla ei tosiaankaan ole mitään vahvaa yrittäjän identiteettiä (vaikka Saara haastattelikin mua nimenomaan yrittäjän ominaisuudessa.)

Mutta mikä se kotiäidin identiteetti oikein on? Onko se sitä, että pitää lasten hoitamista ja kasvatusta pääasiallisena työnään? Siinä tapauksessa mulla on välillä ollut kotiädin identiteetti. Esikoisen syntyessä mä pidin kaiken vanhempainvapaan, sen jälkeen mies oli valmistumisensa jälkeen kotona pari kuukautta ja sinä aikana mä opiskelin valmiiksi. Sitten mä jatkoin lapsen hoitamista, mutta muutaman kuukauden kuluttua mietittiin taas, menisinkö mä töihin ja lapsi hoitoon, vai jatkettaisiinko vielä kotona. Lopputulos oli, että mä olin kolme vuotta kotona, ja ne viimeiset puolitoista vuotta olin asennoitunut niin, että sen aikaa olen kotona, silloin mulla ehkä oli kotiäidin identiteetti. Mutta sen jälkeen oli ihan itsestään selvää, että mä menisin töihin.

Kaksosten kanssa me päätettiin oikeastaan alusta asti, että olisin niiden kanssa kolme vuotta kotona, miehen työt oli vuoden pätkissä, joten niistä ei uskaltanut jäädä lapsia hoitamaan, ja ajatus kolmesta lapsesta kahdessa eri hoitopaikassa tuntui siltä, että sitä olisi paras lykätä mahdollisimman pitkälle. Mutta mä asennoiduin kolmeen vuoteen, ja siihen, että sen jälkeen olisin sitten seuraavat kolmekymmentä töissä.

Meidän yhteiskunnassa kotiäitiyteen suhtaudutaan ulkopuolelta tosi kahtalaisesti. Toisaalta pidetään hyvänä asiana, ettei lasten tarvitse mennä hoitoon kodin ulkopuolelle kovin pieninä (huomaa sanavalinta “tarvitse mennä hoitoon”; ei siis, että ne vain hoidettaisiin tai jopa pääsisi hoitoon). Äidin, joka laittaa 9-kuisen päiväkotiin, jotta omaan uraan ei tule liian pitkää taukoa, on vaikea kerätä siitä hyvä äiti -pisteitä. (Sen sijaan kukaan ei edelleenkään kysy, mitä sen 9-kuisen isä tekee tai teki niiden 9 kuukauden ajan.)

Toisaalta sitten pidetään kamalana kansantaloudellisena tuhlauksena, että yhteiskunnan kustantamalla koulutuksella jäädään kotiin vuosikausiksi kaitsemaan vain yhtä tai kahta lasta. Tavallaan mä näen sen pointin. Kyllä mustakin tuntuisi tuhlaukselta olla kotona nyt, kun lapset on jo isompia. Mä olen ranskalaisten kanssa aika lailla samoilla linjoilla siinä, että yli 3-vuotias tarvitsee jo kodin ulkopuolista opetusta ja kasvatusta (ja kaverikontakteja), eli lapset olisi ainakin osapäivähoidossa – ja mitä mä silloin tekisin?  Leipoisin? Tekisin koruompeleita? Ennen nykyaikaisia kotitalouskoneita kodinhoito itsessään oli toki kokopäivätyötä, mutta ei enää nykyään (eikä varsinkaan mun standardeilla).

Mä tiedän olevani lasteni elämässä äärimmäisen tärkeä, mutta mä en usko, että mä yksinäni riitän niille elämän sisällön tarjoamiseen – eikä ne riitä mun elämän sisällöksi. Eli onko kotiäitiys sitä, että lapset on elämän sisältö? Siinä tapauksessa mulla ei ole kotiäidin identiteettiä, eikä varmaan ole ollutkaan, edes niiden kuuden kotivuoden aikana.

Mitä te ajattelette? Mikä se kotiäidin identiteetti on? Tunnetteko tai oletteko tunteneet itsenne nimenomaan kotiäidiksi vai ennemmin vaikka vanhempainvapaalla olijaksi?

Kalajuttuja

sea life helsinki

“iso kala!”

Poika on pitkään ollut innostunut kaloista. “Tosi iso kala!” oli varmaan sen ensimmäinen kolmisanainen lause. Kaloja ihaillaan kirjoista, hallin kalatiskillä, rannalla ja katujen viemäriaukoista. En silti ottanut kaksosia mukaan viime viikolla Linnanmäen Sea Lifeen uuden Hairannan avajaisiin.

Sea Life sopii kyllä erinomaisesti kaksosille, koska tila on rajattu, ja useimpiin altaisiin ei pääse putomaan. Se tuli testattua heti ekalla käynnillä kaksosten kanssa, koska tietysti kävi niin, että kun olin nostanut pojan yhden lasin ääreen tuijottamaan “iso kala! tosi iso kala! hai! ai, sattuu!” ja autoin esikoista etsimään vastauksia isompien lasten kalasuunnistukseen, luulin kaksossiskon rauhassa katselevan haita toisen ikkunan ääressä. No, kun sitten vilkaisin, niin eihän se siinä ollutkaan, enää. Lähdin kipittämään reittiä eteenpäin, mutta ei näkynyt missään.

Kipitin takaisin päin ja nappasin pojan (joka tietysti oli lähtenyt harhailemaan ikkunaltaan) ja esikoisen ja kipitin reitin alkuun. Ei mitään. Paniikki rupesi vähän iskemään, kun kipitin reitin vielä kerran loppuun ja takaisin, ja mietin, miten sitä sieltä ruvetaan henkilökunnan voimin etsimään – voiko akvaariossa kuuluttaa? Ja mikä siinä on, ettei kehtaa toisilta kävijöiltä ruveta kyselemään, ovatko nähneet lasta (tosin vähintään puolet puhui venäjää ja lopuista iso osa kuului kehitysvammaisten ryhmään, jossa näytti olevan kaitsemista omiksi tarpeiksi – me kun oltiin valittu helatorstain jälkeinen perjantai, jolloin suomalaiset perheet on takuuvarmasti mökillä eikä Sea Lifessa). No, löytyihän se tyttö sitten, aivan reitin alusta kilpikonnalammikon aidalta roikkumasta. Onneksi aita oli korkea ja tarpeeksi tukeva, muuten olisi konnat pelästyneet pahanpäiväisesti.

sea life haiallas

Hui! Hai!

Nyt siis olin Sea Lifessa esikoisen kanssa kahdestaan, koska halusin myös kuulla, mitä siellä haista kerrottiin enkä vain vahtia lapsia. 8-vuotiaan mukaan ottaminen oli hyvä ajatus, sillä oli heti hyviä kysymyksiä akvaristeille. Nyt mäkin tiedän, että kalat näkee ulos akvaariosta ja tunnistaa henkilökunnan niiden paitojen väristä ja ripeästä liikkeestä, ja että joskus ne kyllä syö toisiaan. Suosittelen muuten ajoittamaan vierailun esim. haiden ruokinta-aikaan, altaaseen tuli ihan uutta eloa ja kaikki kalat näki vielä tavallista paremmin, kun ne pyöri ruokansa perässä. Ja jos on mahdollisuus osallistua opastukseen tai opetustuokioon, joita siellä järjestetään, niin ehdottomasti kannattaa, käynnistä saa vielä paljon enemmän irti.

Muutenhan Sea Life on mainio retkikohde jo ihan pikkutaaperon kanssa, esikoinen aikoinaan nautti kovasti 1-vuotiaana kun sai itse kävellä koko homman läpi, ja ihan pienetkin ylettää katsomaan osaa kaloista omin jaloin. Ja hei lahjavinkkii tympiintyneelle kotiäidille: nyt niillä on vuoden loppuun asti vuosikortista tarjous, 26 euroa kassalta ostettuna. Loskaisen puiston sijasta voi tuijotella eksoottisia kaloja lämpimässä ja kuvitella snorklaavansa Karibialla samalla, kun jälkikasvu riitelee lapioista hiekkalaatikolla.

sea life hairanta

Marraskuinen Helsinki parhaimmillaan.

p.s. Kalateema oli esillä myös viime vuoden juhannuslomalla Kotkassa, kun käytiin katsomassa myös Kotkan Maretarium. Ajattelin etukäteen, että pelkistä kotimaisista kaloista koostuva akvaario olisi vähän tylsä, mutta ei kyllä ollut, kalat oli hienoja ja kivasti esillä ja valtava hauki oli vähintään yhtä kammottava kuin hait.

Ja nyt voi kertoa, missä retkikohteissa olette hukanneet lapset. Suosittelen siis Sea Lifea, paljon parempi hukkaamiseen kuin vaikka ne Lapsimessut.

Rakkaimmat lastenkirjat

IMG_2044.JPGMe  on esikoisen kanssa viime viikkoina luettu yhtä mun lapsuuden suosikeista, Konrad Lorenzin Eläimet kertovat. Oikeastaan tämä on vain toteamus siitä, miten kivaa se musta on. Otsikko on siis harhaanjohtava: mä en aio listata kaikkia rakkaimpia lastenkirjojani, tai tehdä mitään kattavaa listausta kaikkien aikojen rakkaimmista lastenkirjoista.

Mä luulen, että mulle luettiin lapsena paljon enemmän kuin mä luen omilleni, koska mä en ole ehtinyt lukea niille läheskään kaikkia omia lapsuuden suosikkejani (vaikuttaa tähän tietysti sekin, että näiden antikvaaristen aarteiden lisäksi niille luetaan tällä vuosituhannella julkaistua kirjallisuutta). Joten mä olen ehkä erityisen iloinen siitä, että vuorossa on Eläimet kertovat, koska se ei ole niin itsestäänselvä kuin vaikka Muumit tai Fedja-setä.

Eläimet kertovat ei oikeastaan ole lastenkirja, vaan Konrad Lorenzin muistelmia urastaan eläinten käyttäytymisen tutkijana. Teksti on kyllä popularisoitua tiedettä, mutta silti aika paljon monimutkaisempaa kuin lastenkirjoissa yleensä. Vaatii enemmän myös multa lukijana, kun yritän pitää tekstin elävänä.

Mä rakastin kirjaa lapsena, jolloin se oli mun isoäidin kirjahyllyssä, ja otettiin usein esiin silloin kun mä olin siellä hoidossa (tai kun isoäiti tuli hoitamaan mua, kun olin kipeänä kotona), ja nyt 8-vuotias esikoinen nauttii siitä myös. Pääosassa on ihanat eläimet (vaikka kaikki niistä ei olekaan söpöjä ja pörröisiä, vaan esimerkiksi hyönteisiä toukkavaiheessaan), anekdootit on hauskoja – ja ehkä myös se vetoaa, että teksti tosiaan ottaa lukijan vakavasti.

Kohta lapsi palaa uimakoulustaan ja me ehditään lukea pari sivua naakoista ennen nukkumaanmenoa. Siinä luvussa on vähän surumielinen sävy, koska naakkaparvi muistaakseni hajoaa maailmansodan myötä. Vai tuliko naakat sodan jälkeen takaisin? Täytyy lukea, miten siinä oikein kävi.

Mitä omia lapsuuden suosikkejasi sä olet lukenut omille lapsillesi? Vai odottaako ne vielä sopivaa hetkeä?

Oletko kotiäiti? Onko sinulla kotiäidin identiteetti?

kotiäiti aamulla

Kotiäidin aamuja.

Sain lukijalta viestin, joka pyydettiin välittämään eteenpäin: haussa on siis aineistoa kotiäitiydestä kotiäitien identiteettiä käsittelevään graduun. Aihe kuulostaa musta tässä ajassa tosi mielenkiintoiselta, joten ajattelin, että kirjoitan itse siitä – sekä tutkijalle että tänne blogiin. Mutta kirjoita siis sinäkin, jos olet ollut vähintään kaksi vuotta kotivanhempana (myös koti-isät kelpaavat siis aineistoksi). Marin viesti vielä tuossa alla.

———-

Hei,

Olen Mari Puittinen, yhteiskuntapolitiikan opiskelija Jyväskylän yliopistosta ja teen pro gradu -tutkielmaa kotiäitiydestä. Olen kiinnostunut kotiäitien identiteetistä. Seitsemän vuoden omakohtaisella kokemuksella väitän, että kotiäitiyteen kohdistetaan ristiriitaisia odotuksia niin äitien itsensä kuin yhteiskunnankin taholta. Usein tuntuu siltä, että nuoren naisen pitäisi olla samanaikaisesti lapsivuoteessa, luentosalissa ja täyspäiväisesti työmarkkinoilla. Ja missä tahansa oletkin, olet aina väärässä paikassa. Jos olet ollut kotiäitinä/isänä vähintään kaksi vuotta tai pidempään, kirjoita minulle kokemuksiasi kotiäitiydestä sähköpostiini mapuitti@gmail.com Mainitse tekstissä ikäsi, ammattisi ja kotiäitiyden kesto. Tutkielmaa kirjoittaessa kaikki tunnistetiedot poistetaan ja kirjoittajien anonymiteetti taataan. Aineistoja ei myöskään luovuteta eteenpäin.

Odotan innolla postia kuukauden sisällä!

ystävällisin terveisin,

Mari Puittinen

mapuitti@gmail.com

Ruutuaikaa isän kanssa

#isänkanssa

Vuoroaan odottamassa.

Lapsiasiavaltuutetulta tuli sähköpostia. Kuulostaa uhkaavalta, mutta kyse ei nyt ollut siitä, että siellä on kiinnitetty huomiota siihen, miten paljon sokeria meillä mätetään aamupuuron päälle, vaan tarkoituksena oli vain pyytää osallistumaan Isän kanssa -kampanjaan, jolla halutaan osoittaa, miten iso merkitys isillä on lastensa arjessa.

Mä ajattelin heti, että postaus ranskalaiseen ruokakulttuuriin kasvattamisesta, jonka lupasin ranskalaisesta kasvatuksesta kirjoittaessani, sopisi tähän mainiosti. Sekin on kyllä tulossa, mutta ei se ole ihan koko totuus meidän lasten yhteisestä ajasta isänsä kanssa.

Mies tekee aika paljon töitä. Aina välillä on vähän ärsyttävää, kun huomaa olevansa taas jossain asiassa tosi tyypillinen tilastotapaus, mutta niin tässäkin: miehen pisimmät työviikot näyttää sijoittuvan tähän pikkulapsiaikaan (tai ainakin mä toivon, ettei pidempiä ole tulossa). On se viikonloput kotona, mutta arkena se tulee yleensä  kuuden maissa päivälliselle (tai siis laittamaan sen). Eli aikaa isän kanssa on sen päivällisen verran (ja siitä siis lisää tuonnempana) ja sen jälkeen ollaankin jo menossa nukkumaan.

Tämän syksyn ajan miehellä ja lapsilla on kuitenkin ollut tapana pelata yhdessä tabletilla vielä vartti tai puoli tuntiakin ruoan jälkeen. Ensin ne pelasi änksipöötsiä, mutta nyt ne on löytäneet jonkun autopelin, jossa kaahaillaan kilpa-ajoissa eri puolilla maailmaa.

Mä olen välillä ollut vähän ärtynyt tästä pelaamisesta, koska yhdessä vaiheessa se meinasi joka ilta venyä niin, että nukkumaan päästiin aiottua myöhemmin, ja mun piti olla huomauttamassa kellosta. Ja aina ruutuajasta puhuttaessa korostetaan, miten erityisesti ennen nukkumaanmenoa ei pitäisi mitään ruutuja katsella ollenkaan. Eikä tollaiset kaahailupelit musta ole muutenkaan mitenkään erityisen kehittäviä, lukisivat yhdessä kirjaa mieluummin.

Mutta nyt ei olekaan kysymys mun ajasta lasten kanssa. Mähän voin halutessani istua lukemassa niiden kanssa koko pitkän iltapäivän sen sijaan, että annan niiden katsoa videoita koulun jälkeen. Elämään pitää kuulua myös sellaisia hetkiä, jotka ei ole mitenkään kehittäviä, jolloin vain ollaan yhdessä ja tehdään jotain, mikä on kaikista kivaa. Ja kun ne hetket toistuu joka päivä, ne tekee siitä yhteisestä arjesta ihan parasta.

Pyjaman pukemiseen menevä aika muuten lyheni kymmeneen sekunttiin, kun siitä tuli ehto pelin aloittamiselle. Paitsi että kuvassa on huijattu ja yksi pelaaja on vielä pyjamaton.

Mitä teidän lapset tekee isän kanssa?

Onko ihminen hän vai se?

vauva ja koira

“Hän on niin söpönä siinä.” “Niin hänkin.”

“Hän tuli ja kaatoi minun tornin! Nyt hän on ihan rikki!” Lapseni on oppinut käyttämään hän-pronominia. Ja varmuuden vuoksi se käyttää sitä nyt joka kerta kolmannesta persoonasta puhuessaan, eli korvaa sillä kaikki aikaisemmat se-pronomiinit, ihmisiin ja esineisiin viittaavat.

Oikeastihan puhutussa suomessa on nykyään käytössä vain yksi kolmannen persoonan pronomini: se, puhutaan sitten ihmisestä tai esineestä. Hän-pronomini on varattu vain ihmisille, joista puhutaan kolmannessa persoonassa myös silloin kun he itse ovat läsnä.* Mieti itse.

Vauvoista sanotaan hän. “Tässä tämä meidän tyttö nyt on.” “No kuinkas vanha hän nyt onkaan?” “Jokos hän on lähtenyt liikkeelle?” “Onpas hän kova tyttö syömään!”

Ja sama juttu vanhusten (ja vaikeasti vammaisten kanssa). Kun tytär ja hoitaja juttelee äidin sairaalasängyn vieressä, äidistä sanotaan hän silloin kun äidin ei enää itse oleteta osallistuvan keskusteluun. “Hän on tänään ollut paljon virkeämpi.” “Voisiko hänen lääkeannostaan tarkistaa?”

Mä rupesin pistämään vastaan, kun huomasin tämän joskus parikymppisenä, kun mun isoäiti oli ensin vanhainkodissa ja sitten sairaalassa ja yhtäkkiä siitä tuli hän. Mä sanoin aina se, niin kuin olin aina ennenkin sanonut. Sitten mä sain esikoiseni, ja sekin oli sairaalassa hän – paitsi mulle, mä sanoin se, vaikka se kuulostaa vähän tylyltä kun “se” nyhjöttää pienenä myttynä keskoskaapissaan. “Miten sen hengitys on sujunut tänään?” “Voinko mä ottaa sen syliin?”

Voi olla, että mä olen ymmärtänyt väärin, ja ehkä hän-pronominin käyttäminen puhumattomista ihmisistä osoittaa erityistä kunnioitusta, ehkä sitä käytetään merkkinä siitä, että kaikesta huolimatta kuulut vielä meidän joukkoon, vaikka et sitä puheella ilmaise. Se josta sanotaan hän, ei ole esine, vaikka käyttäytyisikin lähinnä esineen tavoin. Mun korvaan se erittely kuitenkin särähtää ikävästi, kun me kaikki muut kuitenkin ollaan toisillemme sujuvasti se.

Miltä “se” teistä kuulostaa? Sanotteko hän vai se?

p.s. Olipa vaikea keksiä otsikkoa tälle jutulle. “Yksikön kolmannen persoonapronominin valinta henkilön eristämisessä keskustelusta” kuulostaa enemmän siltä, että mun olisi kuitenkin pitänyt suunnata sinne suomen kielen laitokselle. Iskeväksi blogiotsikoksi sitä ei voi kutsua.

*Erikseen on tietysti vielä ne ihmiset jotka käyttää hän-pronominia koirista. En taida puuttua siihen nyt.

“Naisia kiinnostaa vain hömppä”

pääjalkainen liidulla

Liittyykö aiheeseen? No ei, tää tyyppi vain ilahduttaa mua.

Henkilökohtainen on poliittista. Mä en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa. Sitä että meidän pienet valinnat vaikuttaa maailmaan? Sitä, että meidän elämässä tapahtuvat asiat on seurausta poliittisista päätöksistä ja yhteiskunnan rakenteista? Vai sitä, että politiikan pitäisi tulla ihmisten tasolle, katsomaan niitä vaikutuksia, mitä niillä päätöksillä on ihmisten jokapäiväiseen elämään?

Mä haluaisin väittää, että äitiysblogeissa henkilökohtainen on hyvinkin poliittista. Ja niinpä tutkimustulokset siitä, että naiset ei lue yhteiskunnallisia blogeja ei pidä paikkaansa*. Tutkijat ei vain ole osanneet tulkita talvihaalarikeskustelun yhteiskunnallisia ulottuvuuksia (ja olen mä toki ihan suoraankin kirjoittanut yhteiskunnallisista aiheista, niin myös monet blogikollegat). Mä ymmärrän, että markkinoijat (ja jossain määrin lukijatkin) haluaa lokeroida blogeja, eikä siksi halua nähdä uusien jouluverhojen välissä esimerkiksi perhe- tai ympäristöpolitiikkaa. Mutta musta lokerointi on tylsää.

Mun mielestä blogien pointti on se, että ne on persoonallisia, kirjoittajansa näköisiä. Tutkimuksen perusteella miehet tykkää lukea asiablogeja, joista saa uutta tietoa, eli ehkä mä sitten olen vain tosi tyypillinen naisbloginlukija, koska mulle asiatietoa olennaisempaa blogissa on kirjoittajan näkökulma ja oma ääni. Jos mä tykkään blogista, niin silloin mä tykkään yleensä siitä kokonaisuutena, tykkään sen bloggaajan tavasta katsoa maailmaa ja kertoa siitä, ja niinpä on oikeastaan aika sama, mistä se kirjoittaa, mua kiinnostaa joka tapauksessa.

Ne blogit, joista mä tykkään käsitteleekin asioita usein aika laajalti, eikä vain yhtä kapeaa osa-aluetta elämästä. Mikä on musta ihan luonnollista, koska mä enimmäkseen luen äitiysblogeja, ja äitiys on kuitenkin aihe, joka koskettaa ihmisen elämässä melkein jokaista asiaa jollain tavalla. Tietysti äitiysblogiakin voi kirjoittaa pitäytymällä vain ja ainoastaan siinä lapsessa ja lapsen hoidossa (mutta silloin onkin ehkä kyseessä vauvablogi), mutta musta juuri äitiysblogiin sopii hyvin myös yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.

Mun silmissä bloggarin uskottavuutta ei syö se, jos se kirjoittaa sekä kevyemmistä että vakavammista aiheista, ehkä päinvastoin. Tyypit, jotka aina on kamalan vakavissaan ja asiallisia ei musta ole kovin uskottavia, koska ne ei ole aitoja. Kaikki meistä tarvitsee hömppää välillä, mutta kaikilla on myös mielipiteitä ja näkemyksiä ihan tärkeistäkin asioista. Ei naisia kiinnosta pelkkä hömppä, sitä ei vain aina tarvitse lokeroida niin tarkasti.

Tykkäättekö te lukea yhden asian blogeja (ja onko ne silloin nimenomaan asiablogeja)? Tätäkin on tietysti vähän turha kysyä täällä, kun vastaajat ilmeisimminkin lukee myös tällaisia vähän-kaikkea-tyyppisiä blogeja.

*Koko tutkimus löytyy täältä. Kauhean kattavana en sitä pidä; 
mm. blogiportaalia ylläpitävän Aller median tekemä, ja 
osallistujia huhuiltiin mm. kyseisen portaalin 
lifestyle-blogeissa, joten ei ole kovin yllättävää, 
että tutkimukseen osallistujista iso osa oli nimenomaan 
lifestyle-blogien 
lukijoita.

Kun lapsi nukkuu…

kun lapsi nukkuu

Sisaruudessa varmaan parasta on siskonpetissä nukkuminen. En sentään sano, että vanhemmuudessa parasta on, kun lapset nukkuvat siskonpetissään omassa hotellihuoneessaan.

“On se niin söpö. Kun se nukkuu”, mä totesin aikoinaan pikkuveljestäni. Sama pätee toki omiinkin lapsiin. Äitibloggaajien facebook-ryhmässä ideoitiin postaus aiheesta “Kun lapsi nukkuu” (linkit muihin postauksiin löytyy mainiosta Kaaosta ja kukkamekkoja -blogista) Mä kyllä totesin, että tylsäähän siitä tulee, kun kuitenkin lapsen nukkuessa kaikki vain bloggaa. Niin tietysti itsekin.

Mun lempihetki päivästä on aikainen aamu, kun lapset vielä nukkuu. Silloin mä luen tai selailen nettiä (ja arkiaamuna tietysti laitan samalla aamiaista ja ulkoilutan koiraa ja koetan ehkä jo saada itselleni vaatteita päälle). Tässä yksi aamu törmäsin postausotsikkogeneraattoriin (en siis itse blogannut, mutta luin bloggaamisesta). Pakko oli tietysti heti kokeilla, ja tulokset oli musta niin hulvattomia, että perhe meinasi herätä tyrskintään. Ja päätin, että nämähän on käytettävä.

Mä pistin otsikkokoneeseen aiheiksi lapset, vanhemmuus ja filosofia (toimii valitettavasti vain englanniksi). Sain tulokseksi otsikot:

  1. 15 Best Blogs To Follow About Kids
  2. 14 Misconceptions About Philosophy
  3. History of Kids
  4. The Worst Advice We’ve Ever Heard About Parenting
  5. Why We Love Kids (And You Should Too!)

Tykkään erityisesti tästä kuninkaallisesta me-muodosta. Ja mä varmaan ihan oikeasti käytän nämä kaikki otsikot – toi viimeinen on erityisen kutkuttava.

Mitä te teette lasten nukkuessa? Mulla oli kotiäitivuosina (ja edelleen viikonloppuisin) sääntö, että päiväuniaikaa ei saa (ainakaan kokonaan) käyttää siivoamiseen, vaan se on sitä kuuluisaa Äidin Omaa Aikaa. Tosin nykyään siihen pitää tietysti sovittaa myös esikoinen.

Syystyyliä

syystyyliäTakki Halosen aw’99 -mallistosta, housut Mango, kengät Ecco, myssy ties mistä ja huivi – ah, huivi on ihana blogikorruptiolahja Beck Sönder Gaardilta. Lasten asut on Reimaa (talvihaalareista mä postasinkin jo aikaisemmin).

——-

Perillä-blogin Anu antoi vaikean haasteen: kirjoittaa jostain ihan itselle vieraasta aiheesta, käydä yhden postauksen verran vieraalla maaperällä. Mutta mä en kyllä osaa.

Mä en postaile blogiin päivän asuja, koska mun päivän asut koostuu lähinnä siitä, mitä hygienisyyden nimissä voi edellisen päivän vaatteista laittaa päälleen. Teinivuosien jälkeen mä en ole kauheasti jaksanut intoilla vaatteista, ja sekin vähä into laantui lasten myötä.

Toisaalta mulle ei kyllä ole ihan sama, miltä mä näytän: mä en omassa pukeutumisessa kestä pliisuutta, mitäänsanomattomuutta. Siksi(kin) mulla on usein kirkkaanpunainen paita, että se on aika helppo lääke pliisuuteen. Ja toi turkoosi huivi toimii samalla tavalla.

Kohta keski-ikäisenä äiti-ihmisenä musta tuntuu, että mä en voi (enkä enää haluakaan) laittaa päälleni ihan mitä tahansa. Mutta en mä toisaalta halua ruveta vartavasten pukeutumaan keski-ikäisesti. Koetan luovia kummallisesta klassiseen vältellen sitä keskitietä. Ja toivon, että tyttömäinen tyyli vain kuvastaa mua, eikä näytä naurettavalta tädin päällä.

Äitityyli (onko sitä, pitääkö olla), voisi olla ihan mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi, mutta ei musta taida olla siihen. Harmi, ettei blogeja ollut keksitty 20 vuotta sitten, silloin olisi irronnut päivän asu jos toinenkin.