Sanaton – monikulttuurisesta Suomesta

Meillä on unelma -mielenosoituksessa

Hienokaan mielenosoitus ei näytä paljon miltään metrin korkeudelta katsottuna.

Mulla on sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa jotain tähän monikulttuurisuuskeskusteluun liittyen. Mutta ei mulla ole paljon sanottavaa. Koko aihe tuntuu lähinnä absurdilta.

Totta kai ihmisten kohtaamisiin ja yhteiselämään liittyy ongelmia. Ei niissä useinkaan isoin tekijä ole ihonväri, uskonto, kieli tai “kulttuuri”, ne on vain helpompi tunnistaa. Ihmiselämä ylipäätään on yhtä isoa ongelmanratkaisua. Mutta ihmisten kohtaaminen ja yhteiselämä on myös se, mikä pohjimmiltaan antaa ihmiselämälle merkityksen.

Tän aamun Hesarissa Ruskeat tytöt -blogin kirjoittaja Koko Hubara on käärmeissään siitä, miten edelleen ihmiset olettaa “ei-suomalaisen” näköisen automaattisesti olevan jotain muuta kuin suomalainen. Teksti on hyvä ja mä ymmärrän, että se on raivostuttavaa tulla kohdelluksi ulkomaalaisena omassa maassaan. Mutta mä tiedän, että mä itse mietin jokaisen “ei-suomalaisen” näköisen ihmisen kohdalla, mistä se tai sen vanhemmat on mahtaneet tänne tulla. (Mä kyllä mietin myös jokaisen ei-helsinkiläisittäin puhuvan kohdalla, mistä se on mahtanut tänne tulla.)

Kai se liittyy nimenomaan siihen, että ne ulkoiset asiat jossain määrin selittää ihmistä, ja niitä on niin paljon helpompi tarkastella ja ymmärtää kuin sisäisiä. Ja siitä on kuitenkin vasta 30 vuotta, kun mun helsinkiläisellä 500 oppilaan ala-asteella oli  2 maahanmuuttajaa, Vietnamin venepakolaisia, jotka tuli 80-luvun lopussa. Sitä ennen oli niitä, joiden isä oli jostain muualta, eli kyllähän mekin opittiin, että voi olla “ei-suomalaisen” näköinen vaikka olisi ihan suomalainen. Mutta nykyään sillä ala-asteella puhutaan 27 eri äidinkieltä.

Mun lapsiani ei kukaan kohtele minään muuna kuin suomalaisina, koska ne näyttää Eloveena-purkin kyljestä reväistyiltä – mutta ei niitä Ranskassakaan kohdella muuna kun ranskalaisina, siitä huolimatta että ne näyttää Eloveena-purkin kyljestä reväistyiltä. Musta Kokon lausuma tavoite siitä, että lähtökohtaisesti oletettaisiin, että Suomessa olevat ihmiset on suomalaisia, on tosi hyvä. Ja mä uskon, että me kyllä opitaan. Se vaatii ehkä vähän aikaa ja viitsimistä, ja sitä että joku jaksaa pitää asiasta meteliä, mutta kyllä mä uskon, että me opitaan.

Toinen hyvä pointti jutussa oli se, että lapsille pitäisi selittää, mistä rasismi ja syrjintä johtuu. Me oltiin tiistaisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa, ja oli aika vaikeaa selittää lapsille, mistä siinä oli kysymys. Ne kohtaa rasismia täällä Suomessa vain sivustakatsojina, mutta silti siitä olisi varmasti hyvä puhua.

Sana on vapaa, mua kiinnostaisi tietää mitä ajatuksia teissä on tämä viime päivien keskustelu herättänyt?

p.s. Tekstin otsikko liittyy tietysti myös siihen, että blogissa on ollut hiljaista kesän ajan. Sanottavaa on kertynyt luonnoksiin, eli ehkä alan purkaa niitä sieltä.

Ja hei, lauantaina Leluteekki on mukana Skidit-festareilla! Luvassa filosofisia leikkejä ja satuhetkiä.

Facebook 6 – todellisuus 0

kesä kaksoset voikukkaseppele

Tämä kuva ei tietenkään ole ihan koko totuus miedän päättäjäispäivästä. Silti se oli ainoa, mitä postasin lauantaina Facebookiin (ja Leluteekin Instaan); auringossa veikeileviä juhlapukuisia lapsia.

No, mitä mä sitten jätin kertomatta? Kaiken sen, mikä edelsi voikukkaseppeleet päässä hymyilemistä. Aamupäivällä oli esikoisen kevätjuhla, joten aamulla me ehdittiin miehen kanssa hyvin käymään yksi ikuisuusriita – tosin yllättävän rakentavassa hengessä, kukaan (lue minä) ei huutanut, kukaan (lue minä) ei paiskonut ovia tai tavaroita ja lopputulos ehkä oikeasti vie aihetta eteenpäin.

Hermot oli kuitenkin edelleen vähän pinnassa, ja sen takia mä kilahdin heti, kun viisi minuuttia ennen lähtöä toinen kaksosista roiskutti sulanutta voita karjalanpiirakaltaan juhlapaidalleen. Lapsi taas hermostui, kun luuli, että juhlapaita otetaan kokonaan pois, vaikka kävin siis vain hankaamassa sitä sappisaippualla ja silittämässä kuivaksi. Lopputuloksena itkua, huutoa ja nälkäinen lapsi puhtaassa paidassa.

Siinä vaiheessa esikoinen ilmoitti, ettei löydä juhlakenkiään. Hermostuin vähän siitäkin, koska olin tuntia aikaisemmin käskenyt ottaa ne esiin. Lopputuloksena itkua, manailua, yksi juhlakenkä ja talvisaappaissa kevätjuhliin lähtevä lapsi.

Oltiin jo oven ulkopuolella kun huomasin, että esikoisella ei ole mukanaan aamulla opettajilleen tekemiään kortteja. Ilmeni, että ne olivat joutuneet hukkaan viimeisen tunnin aikana. Lopputuloksena itkua, syyllistämistä ja kaksi edelleen mystisesti kadoksissa olevaa korttia.

Autoon pakattiin siis vaisujen lasten ja kihisevien vanhempien lisäksi karjalanpiirakat, tyhjä kortti ja kynät ja miehelle likainen paita, koska puhdasta ei enää ehditty hakemaan. Juhlaan kuitenkin kerettiin ennen sen alkamista, siellä oli juuri niin haikeaa ja ihanaa kuin kuuluukin, ja nuorimmaisetkin jaksoivat käyttäytyä.

Joten iltapäivällä kun suunnattiin pikkuserkun ylioppilasjuhliin oli tunnelma jo ihan iloinen ja esikoisellakin talvisaappaiden sijaan tennarit jalassa. Ja kun puutarhasta vielä löytyi pitkävartisia voikukkia seppeleitä varten ja jännittäviä muurahaisia ja hämähäkkejä, niin kelpasihan siinä poseerata kamerallekin.

Ja kyllä, mä haluan mieluummin kerätä lapsille muistoja aurinkoisista voikukkaseppelepäivistä kuin pää kenkäkaapissa kiroilevasta äidistä. Vaikka niitäkin hetkiä on kyllä hyvä jakaa, ainakin näin vanhempien kesken. Tämän alemman kuvan jaoin viime syksynä Leluteekin Facebook-sivulla, ja tykkäysten määrästä päätellen muitakin helpottaa huomata, että sattuu sitä paremmissakin piireissä.

 

Oivalluksia yrittäjyydestä, osa 242

Tähän organisointiongelmaan liittyy se, että usein jätän hommat ihan viime tinkaan, viimeksi esim. vappupäivänä istuin pöydässä vieraiden kanssa ja leikkelin sopivia kuvia filosofiakahvilan kollaaseihin.

Tähän organisointiongelmaan liittyy se, että usein jätän hommat ihan viime tinkaan, viimeksi esim. vappupäivänä istuin pöydässä vieraiden kanssa ja leikkelin sopivia kuvia filosofiakahvilan kollaaseihin.

Oikeasti, mietin kehtaanko edes kirjoittaa tänne tätä mieletöntä oivallustani. Mutta antaa mennä. Tajusin tässä nimittäin hetki sitten jotain tästä yrittäjän työn organisoinnista, mikä on mulle tuottanut vaikeuksia, siis se, että työt ei oikeastaan koskaan ole tehty, koska ainahan niitä on lisää, ja aina välillä se sitten aiheuttaa sellaisen lamaannuksen, että en saa yhtään mitään aikaiseksi.

No, mä olen siis tosiaan ajatellut, että työpäivän lopuksi pitäisi töiden olla tehtynä – mutta hyvänen aika, ei tietenkään! Joka päivälle vain on omat hommansa, ja se mikä ei tänään ole ehdottoman välttämätöntä voi hyvin olla huomisen työ, se kuuluu tehdä huomenna.

Mä olin lukiolaisena yhden hiihtolomaviikon kosmetiikkatehtaalla huulipunakoneella töissä. Koneen ääressä oli varmaan viiden hengen tiimi ja kone syöksi huulipunatuubeja sitä tahtia, että mä en kerennyt saada niitä samaa vauhtia laatikoihinsa. Aina välillä vaihdettiin väriä, ja vaihtelun vuoksi tehtiin myös testereitä. Joka väristä kirjattiin ylös, kuinka paljon niitä oli tehty, samoin päivän kokonaissaldo. Totta kai tarkoituksena oli päivän aikana saada tehtyä mahdollisimman paljon – mutta ei niitä kaikkia sen tehtaan maailmaan tunkemia huulipunia. Seuraavallekin päivälle pitää olla töitä, ja sitä seuraavalle.

Toinen vertaus: mä olen suhtautunut tähän vähän niin kuin yrittäisin yhden päivän aikana kasvattaa lapset valmiiksi. Kuulostaapa tosiaan fiksulta.

Nyt pitäisi vain oppia sirottelemaan ne tehtävät edessä oleviin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin jotenkin järkevästi. Välillä – tai hyvin usein – tässä tuntee itsensä aika tyhmäksi. Mutta jos sen koettaisi trendikkäästi kääntää positiiviseksi, niin sehän on vain sitten tilaisuus oppia uutta. Tai ihan ilman sarkasmia, olisihan se tosiaan kamalaa, jos osaisi ja tietäisi kaiken työstään (ja elämästä).

Mutta kertokaa silti joku, että tekin oivallatte itsestäänselvyyksiä välillä.

p.s. Meidän keittiöön tulee joka kevät muurahaisia, kesän tullen ne sitten muuttaa ulos. Eilen mä jo ilahduin, että muuttopäivä oli koittanut. Tänä aamuna keittiön poikki kulkevalla polulla oli kuitenkin taas vilkas liikenne. Kai se kesä joskus vielä tulee.

Toukokuu on uusi joulukuu

ravintolapäivä töölö

Huomenna Ruusulan pöytiin katetaan lounasta Välimeren itäreunalta ja leikkejä Helsingistä.

Tiedäthän sen tunteen, joka iskee joskus marraskuussa kalenteria katsoessa? Kun päivät rupeaa olemaan jo täyteen sutattuja, viikonloput samoin ja sitä kaikkea katsellessa ajattelee vain, että kun nyt vain päästäisiin jouluun.

No, toukokuussa sama toistuu, ainakin kaikissa lapsiperheissä, kun loppukevät täyttyy juhlista ja esityksistä, kevään viimeisistä ja kesän ensimmäisistä, kevättapahtumista, kesän valmistelusta ja mun tapauksessa jo syksyn valmistelusta. Blogissa on ollut pisin hiljaisuus koskaan, eikä se suinkaan ole ainoa tekemätön työ.

Tänä viikonloppuna meillä on ohjelmassa Ravintolapäivä lasten filosofiakahvilassa Töölössä, joten nämä helavapaat ovat menneet sen valmistelussa, ja sunnuntaina lunastan lapsille löyhästi annetun lupauksen, että “totta kai voitte joku kerta kutsua kavereita kylään”.  Ensi viikko menee tekemättömiä töitä kiinni kiriessä ja seuraavalla aloitankin kesätyöt Suomenlinnassa oppaana ja toimistohommissa- filosofiakahvilat pitävät siis kesälomaa elokuun loppuun ja mä teen sinä aikana muita töitä.

Eli nyt mä en odota lomaa, vaan kesätöiden alkua, tuntuu, että sekin ehkä tuo vähän hengähdystaukoa, kun työt pysyy työpaikalla ja joku muu toimii esimiehenä.

Onko teidän perheen toukokuu hengästyttävä?

Kemikaalit kotona

maria nordin sisäilmasta

Maria näyttää ihan iloiselta, vaikka aihe ei paljon naurata.

Mä olin varmaan kaksi kuukautta sitten Joutsenmerkin järjestämässä kemikaali-illassa – aiheena oli siis kemikaalit arjessa ja myös sisäilma, koska puhumassa oli myös Maria Nordin, jonka erikoisalaa sisäilma on.

Tiedättekö kun on jotain tosi tärkeää ja mielenkiintoistakin, mutta vähän vaikeaa ja voimia vaativaa? No, kemikaali-illasta tuli vähän sellainen olo. Hirveästi tietoa, jota mä ajattelin ruveta soveltamaan ja kertoa teillekin, ja tunne siitä, että tämä on asia, johon omassa elämässäkin pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota.

Kuten huomaatte niin homma rupesi nopeasti tuntumaan ylivoimaiselta, ja mä en ole kirjoittanut kemikaaleista. Nyt kun mä olen sulatellut tätä sen muutaman kuukauden, niin mä voisin ehkä kirjoittaa sen, mitä jäi päällimmäiseksi mieleen ja itsellekin käytäntöön:

  1. ”Älä mikrota muovia. Aina siitä jotain irtoaa.” Laitan nykyään lasten kaakaot posliinimukeissa. Teen tarjoilen edelleen muovimukista. Posliini olisi varmasti ylipäätään parempi.
  2. Elektroniikassa on tosi paljon kemikaaleja, koska laitteissa käytetään mm. paljon palonestoaineita. Niitä imeytyy meihin ihon ja hengitysilman kautta. En tiennyt. Yksi syy enemmän rajoittaa lasten elektroniikan käyttöä. Myös vanhat kännykat ja kaukosäätimet pitäisi korjata leikeistä pois, mutta en ole saanut aikaiseksi.
  3. Joutsenmerkki ei ole täydellinen, mutta se on helppo ja luotettava tapa valita ympäristölle (ja itselle) vähemmän kuormittava vaihtoehto. Niin mä olen kyllä ajatellut ennenkin siinä vessapaperihyllyn edessä seisoessani.

Ja tietysti aika yksinkertaisesti: mitä vähemmän tavaraa ja muovia, sitä vähemmän kemikaaleja.

playmobil ftalaatteja

Oliko tässä teille mitään uutta? Oletteko perehtyneet näihin kemikaalijuttuihin? (Jo termistä “kemikaalijuttu” kuulee, että mä en tosiaan niin kauheasti ole.)

p.s. Lelukopan tsekkaamiseen löytyy Marian Kotitalouskriisistä kattava lista. Mm. noi kuvan tyypit ei ole ollenkaan niin viattomia kuin miltä ne näyttää.

Introvertti coctailkutsuilla

Mulla oli asukriisi. Kysyin neuvoa ja sain vastaukseksi, että tennarit ja farkut on ihan hyvä.  Ilmeisesti se oli muiden kutsuissa lukenut pukukoodina. No, mulla on viimeksi ollut converset niihin aikoihin, kun nämä kuvan jalat on olleet pastellinsävyisissä töppösissä.

Mulla oli asukriisi. Kysyin neuvoa ja sain vastaukseksi, että tennarit ja farkut on ihan hyvä. Ilmeisesti se oli muiden kutsuissa lukenut pukukoodina. No, mulla ei vuoden 1993 jälkeen ole ollut converseja. Nää kuvan jalat oli siihen aikaan varmaan vielä pastellinsävyisissä villatöppösissä.

Oletko ujo? Hitaasti lämpiävä? Introvertti? Hauska tavata, niin mäkin.

Tämä on yksi niitä asioita, joiden kanssa eläminen on helpottunut keski-iän ja sen mukanaan tuoman itsetuntemuksen myötä.  Ensinnäkin mä osaan vähän paremmin tunnistaa ja varautua tilanteisiin, jotka tulee olemaan mulle väsyttäviä. Introverttiyshän tarkoittaa sitä(kin), että vaikka ihmisten tapaaminen on kivaa, niin se on myös tosi kuluttavaa.

Silloin mä osaan myös psyykata itseäni sosiaalisiin tilanteisiin, selittää itselleni, että joo, se tuntuu vähän ahdistavalta ja se on väsyttävää, mutta se on kuitenkin niin kivaa, että ehdottomasti kannattaa.

Lauantaina oli juuri sellainen päivä, joka vaati vähän valmistautumista, kun noin neljäntoista tunnin katkeamattomassa putkessa vedin ensin filosofiakahvilaa, pörhelsin coctail-lasi kädessä bloggareiden Indiedays Inspiration Dayssä johon olin saanut Lähiömutsilta avec-kutsun, suuntasin sieltä esikoisen balettiesitykseen ja sitten veljen kolmikymppisille. Loppujen lopuksi päivä oli tosi kiva, ja siihen vaikutti myös se, että mä osasin ottaa siihen pieniä hengähdystaukoja, ja tiesin etukäteen, että niitäkin oli luvassa.

indiedays inspiration day coctailpala

Mä olen myös oppinut juttelemaan ihmisten kanssa. En mä edelleenkään ole vieraassa seurassa se puheliain, mutta en myöskään täysin tuppisuuna odota, että joku tulisi mua hakemaan nurkastani (niin kuin mulla on ennen ollut tapana). Mä en vain ota puhumisesta enää niin paljon paineita kuin nuorempana vaan avaan vain suuni – yleensähän ihmiset ilahtuu, kun niille puhutaan, koska oudossa tilanteessa ne saattaa ihan yhtä lailla pohtia, että mitenkäs sitä tässä pääsisi juttusille.

Tämä pätee ihan yhtä lailla leikkipuistossa kuin siellä bloggarikokkareilla. Siellä kyllä kävi tuuri, koska kun ryhdyin siinä baaritiskillä vääntämään jutunjuurta pikkusuolaisista, niin jo toinen uhri olikin Hetken vaan -blogin Tintti joka jopa tiesi Leluteekin, ja niinpä mä sitten saatoin kynsien lakkauttamisen lisäksi jubailla Tintin, Helenan ja Marian kanssa eikä mun tarvinnut yrittää iskeä itselleni juttuseuraa muoti- ja sisustusbloggareista, joita taisi olla paikalla kuitenkin reilu enemmistö.

Viinaa pillillä! Ja punaiseksi lakatut kynnet! Paheellisen elämän ytimessä.

Ja iloisen jutustelun, kuplajuoman, aurinkoisen Helsingin ja uusien punaisten kynsien lisäksi mielialaa nostatti ehdottomasti juuri se, että onnistuin mukavuusalueelta poistumisessa.

Prinsessoja ja hirviöitä

prinsessat ja hirviöt

Kuvassa esiintyy vain osa valikoimasta. Mutta huomaattehan, että yhteen kirjaan on onnistuttu keskittämäään prinsessat, ponit ja hopeahile.

”Prinsessakirjoja!” huusi toinen kaksosista. ”Dinosauruskirjoja!” huusi toinen. Me ei olla pitkään aikaan ehditty lasten kanssa yhdessä kirjastoon ja tilanteen korjaantumista odotellessa mä kysyin, mitä ne haluaisi mun lainaavan, kun käyn kirjastossa yksikseni. Voitte arvata, kumpi halusia kumpia kirjoja.

Nää stereotypiat on välillä vähän vaikeita. Toisaalta musta ei ole mitään pahaa siinä, että tytöt haluaa olla prinsessoja ja pojat isoja ja vahvoja hirviöitä (mä oletan että dinosaurusinnostus liittyy jotenkin siihen). Mutta onhan se vähän ankeaa, että nämä ei meillä ikinä mene toisin päin – tai kukaan ei pyytänyt esimerkiksi eläinkirjoja, jotka kai vielä on jollain tavalla neutraalia aluetta. En tiedä, onko niin, että kaksoset tekee eroa toisistaan myös olemalla aina välillä aivan erityisen stereotyyppisiä sukupuolensa edustajia, vai onko meille vain sattunut tyttömäinen tyttö ja poikamainen poika.

No, toisaalta tämä on hyvä puoli eri sukupuolta olevan kaksosen kanssa kasvamisessa, molemmat ovat joutuneet nimittäin kuuntelemaan myös toisen valitsemia kirjoja. Kaksosiahan on tutkittu melkoisesti, ja yksi tulos oli, että eri sukupuolta olevat kaksoset ovat sosiaalisesti taitavampia kuin samaa sukupuolta olevat tai yksöset. Ja varmaan se johtuu juuri tästä, että joutuu kuuntelemaan sen toisen dinosaurusjuttuja, jotta itse saa oman prinsessa-annoksensa – tai toisinpäin.

Vapaus, veljeys, tasa-arvo

Olin vaalilautakunnassa, mutta ei mulla ole tapana ottaa siitä lavastettuja kuvia, nyt vain satuttiin tarvitsemaan haastattelun oheen.

Olin vaalilautakunnassa, mutta ei mulla ole tapana ottaa siitä lavastettuja kuvia, nyt vain satuttiin tarvitsemaan haastattelun oheen.

Ei taida olla mikään yllätys, että mä elän juuri siinä puna-(sini-)vihreässä kuplassa, jossa mä en tunne ketään perussuomalaisten (tai keskustankaan) kannattajaa, ja vaikka sunnuntain vaalitulos ei varsinaisesti ollut yllätys, niin kyllä se silti (taas) masensi. Tuntuu pieneltä ja voimattomalta, kun huomaa olevansa vähemmistössä ja että asioista tulevat päättämään ihmiset, joiden arvomaaillma tuntuu olevan omasta kaukana.

Meillähän seurataan kahden maan vaaleja, ja mulle on noussut tässä mieleen huhtikuu 2002. Me oltiin muutettu ihanaan uuteen kotiin Torkkelinmäelle ja aurinkoisena sunnuntaina mä olin pesemässä makuuhuoneen ikkunaa. Telkkari oli auki, ja TV5 Monde näytti suorana Ranskan presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen tuloslähetystä. Ovensuukyselyitä, ehdokkaat äänestämässä, kommentaattorit studiossa kommentoimassa.

“Ja nyt, nyt saapuvat alustavat tulokset ja saamme ruutuun toiselle kierrokselle menevien ehdokkaiden kuvat” – mä käännyin ikkunasta katsomaan ja me huudahdettin miehen kanssa hämmästyksestä studioyleisön (ja varmaan 60 miljoonan ranskalaisen kanssa), kun ruutuun lävähti ennakkosuosikki Jacques Chiracin kanssa ei suinkaan sosialistiehdokas ja pääministeri Lionel Jospin vaan kansallisen rintaman Jean-Marie Le Pen.

Mies on edelleen katkera siitä, että joutui äänestämään Chiracia toisella kierroksella, niin kuin sitten 80% äänestäjistä. Seurauksena oli valtavia mielenosoituksia ja äänestysprosentin nousu seuraavissa vaaleissa – Ranskassa äänioikeuttaan pääsee käyttämään vain jos on edellisenä vuonna rekisteröitynyt äänestäjäksi, ja se vaatii siis paljon enemmän aktiivisuutta kuin esim. Suomessa. Le Penin menestystä selitettiin myös sillä, että monet sosialistien kannattajat ei olleet vaaleihin edes rekisteröityneet.

Musta se vaalikamppailu oli mielenkiintoinen siksi, että mä totesin ensimmäistä kertaa filosofisesta käsiteanalyysistä olevan jotain hyötyä. Kaikki kolme pääehdokasta nimittäin vannoi tasavaltalaisten arvojen nimeen: vapaus, veljeys ja tasa-arvo toistui kaikkien puheissa jatkuvasti. Mutta eihän ne tarkoittaneet niillä samoja asioita.

Vapaus on tietysti se lähtökohta, mihin länsimainen demokratia nojaa. Siitä voidaan keskustella, missä vapauden rajat kulkee, kuinka paljon valtio saa esimerkiksi rajoittaa yksilön tekemisiä tämän omaksi parhaaksi (toisten suojelemisesta ollaan yleensä kohtuullisen samaan mieltä), ja tarkoitetaanko vapaudella vain rajoitteiden puuttumista vai mahdollisuuksien tarjoamista.

Mulle kuitenkin vielä tärkeämpiä on veljeys ja tasa-arvo. Veljeyden mä käsitän solidaarisuudeksi. Mulle se tarkoittaa sitä, että me ollaan valmiita pitämään huolta, kaikista, kaikissa tilanteissa. Vapaus on ylätason käsite, liittyy siihen, millainen yhteiskuntajärjestelmä meillä on. Tasa-arvo on sen yhteiskunnan tavoittelema tila. Mutta veljeys, solidaarisuus, on ominaisuus, joka me jokainen joko tuodaan yhteiskuntaan – tai sitten ei. Se on myös yhteiskunnan ominaisuus.

Solidaarisuus on musta kaikkein tärkeintä niitä kohtaan, jotka ei itse pysty pitämään puoliaan ja puhumaan puolestaan – ja niiden joukkoon mä lasken myös luonnon. Solidaarisuus liittyy siihen, millaisia ihmisiä me halutaan olla. Teittekö sen testin, kuinka monta kaltaistasi kansanedustajaa on? (Mulla oli neljä, koska mulla on korkeakoulutetuksi niin pienet tulot – tosin niin on aika monilla muillakin).

Mutta ei eduskunnassa tarvitse olla kansanedustajia, jotka on joka suhteessa samanlaisia kuin minä. Sen sijaan siellä pitäisi olla kansanedustajia, jotka pystyy ymmärtämään, millaista on olla minä – tai millaista on olla kuka tahansa muu Suomessa asuva. Ja jotka pystyy tekemään päätöksiä, jotka edistää meidän välistä solidaarisuutta.

Yrittäjä-äidin kreisimpi viikko

kani petexpo

Voisinko mäkin välillä vain chillata, ja joku paijaisi korvien välistä?

Meillä on kaksoset pääsiäislomailleet koko viikon (ja loma vaan jatkuu, ja jatkuu, ja jatkuu…) Mä poden huonoa omatuntoa, koska en todellakaan ole ollut läsnäoleva äiti, vaan kaikkea muuta – mullahan ei mitään lomaa ole, vaikka pääsiäisen vuoksi filosofiakahviloissa vähän taukoa on ollutkin, eli ihan täyttä viikkoa ei tullut.

Heli Taikasaappaat-blogista on jo useampaan otteeseen kirjoittanut omasta yrittäjän työviikostaan, mitä on musta ollut kiva lukea. Mä olen odottanut, että tulisi sellainen tyypillinen viikko, mistä voisi kirjoittaa  – mutta ehkä tyypillistä on se, että mikään viikko ei ole oikein tyypillinen. Tähän viikkoon on kuitenkin mahtunut kaikenlaista, ja tosi paljon myös kivoja juttuja:

Maanantai:

  • näpytin aamupäivän sormet hellinä isompaa käännöstyötä (joita teen siis sivuhommina filosofiakahviloiden ohessa)
  • mies oli kutsunut ystäviä syömään pääsiäislammasta, ja oli tosi kiva ja herkullinen ilta

 

Tiistai:

  • mun vanhemmat vei kaksoset Snadistadiin ja mä ehdin valmistella koululaisten filosofiakahvilat ja vastailla sähköposteihin syksyn kuvioista
  • lähetin vahvistuksia ja laskuja tämän viikon uusista filosofiakahviloista
  • iltapäivällä mun isä vahti lapsia, kun mä kävin pitämässä kerhoa koululaisille – aiheena tieto ja luulo
  • illalla lasten mentyä nukkumaan tein taas käännöshommia

 

Keskiviikko:

  • EDIT: unohdin kokonaan, että aamupäivä kului tehdessä viikon ruokaostokset ja käydessä noutamassa Ipanainen-kirpparilla myymättä jääneet vaatteet
  • päiväunien aikana kävin loputtoman tuntuisen säädön sähköpostitse uusien filosofiakahviloiden ryhmien alkamisesta tai peruuntumisesta
  • iltapäivällä komensin vielä lapset pihalle, valmistelin lauantain filosofiakahviloita, printtasin materiaaleja ja mietin ohjelman sisältöä ja järjestystä
  • koska meidän päivälliskerho taaperokerhokollegoiden kanssa peruuntui ehdin taas välissä tekemään vähän sivutöitä
  • kirjoitin blogipostauksen

 

Torstai:

  • esikoinen oli nuhainen, joten se jäi kotiin, kaksoset taas pihalle ja näpyttelin käännöksen valmiiksi ja palautin sen
  • samaan syssyyn kirjoitin vielä Leluteekin uutiskirjeen
  • valmistelin perjantain koululaisten filosofiakahvilan ja pakkasin repunkin valmiiksi
  • illalla lapsilla oli muskari, mies oli töissä, joten ruoanlaitto ja logistiikka jäi mun osalle. Sen jälkeen pakkasin vielä kaikki lauantain filosofiakahviloiden tavarat valmiiksi

 

Perjantai

  • menin ajoissa nukkumaan, mutta totta kai yöllä yksi lapsista herätti, valvoin sen jälkeen ja aamulla heräsin puoli kuudelta – en erityisen virkeänä
  • esikoinen oli ihan kunnossa, joten lähdettiin kaikki neljä heti aamusta Lapsimessuille, jossa tapasin Taikinanaaman ja Taikasaappaat-blogin Helin joka oli esittelemässä satuhierontaa
  • lapset kotiin syömään mun äidin kanssa, ja itse lähdin pitämään koululaisten filosofiakahvilaa – aiheena tekoäly
  • syöksyin kotiin, laitoin ruoan ja hoputin lapset bussiin kohti vastaperustetun Filosofiaa lapsille, nuorille ja yhteisöille -yhdistyksen hallituksen kokousta (miehellä oli edelleen töitä)
  • kotiin tultiin vähän myöhään ja väsyneinä ja mä päätin mennä myös saman tien nukkumaan (toki siivottuani keittiön ja ulkoilutettuani koiran – sen sijaan Lapsimessut-videon editoimisen ja postauksen päätin suosiolla unohtaa)

 

Lauantai:

  • heräsin ennen seitsemää ennen kuin lapset oli hereillä ja otin aamuhetkestä vaarin ja laminoin valmiiksi viimeiset jutut filosofiakahvilaan
  • Töölössä kokoontui ensin uusi ryhmä 3-5 -vuotiaita kerran viikossa kokoontuvaan filosofiakahvilaan, aiheena ahne Tiddalick-sammakko ja veden riittäminen; toinen ryhmä oli kertaluontoinen filosofiakahvila jossa aiheena oli tieto ja aistit – molemmissa ryhmissä oli tosi kiva fiilis ja tuntui, että ikkunoista tulviva auringonpaiste oikein kruunasi sen
  • tulin kotiin ja purin kassit, perhe ilmoitti, että kutsun ne ravintolaan
  • lähdettiin kaupungille, käveltiin Espalla auringossa, käytiin galleriassa ja ajeltiin metrolla Sörnäisiin syömään Pelmenit-ravintolassa
  • lasten mentyä nukkumaan kertasin Tanssitan vauvaa -ryhmän koreografioita, joita vedän MLL Pasilan piikkiin

 

Sunnuntai:

  • lähdin aamulla lasten kanssa vielä Lapsimessuille, katsottiin tanssikilpailuja ja silitettiin pupuja ja rottia PetExpon puolella
  • veli toi meille Ikeasta hakemansa hyllyn, jätin miehen kokoamaan sitä ja lähdin viemään esikoista parhaan ystävänsä luo yökylään
  • istuin tunnin verran teellä juttelemassa ja kuuntelemassa viereisestä huoneesta kuuluvaa hihkuntaa
  • kotona odotti taas olohuone imuroijaansa ja sivutyöt tekijäänsä: sähköpostia ja säätöä

 

Ilmeisesti joidenkin mielestä parasta yrittäjyydessä on se, että saa itse päättää aikataulunsa. Musta se kuuluu sinne huonompiin puoliin, koska kun töitä voisi aina tehdä enemmän ja enemmän, niin koskaan ei ole sitä hetkeä, että voisi pitää rauhassa vapaata, koska työt on tehty, tai ainakin työaika ohi. No, ehkä tämä aikatauluttaminen on jotain, mitä voi oppia ajan kanssa. Mutta nyt nukkumaan, jotta jaksaa huomenna herätä uuteen viikkoon ja tekemään edes jotain niistä tällä viikolla tekemättä jääneistä hommista…

Keski-ikä, hauska tavata

keski-ikä

Sitähän sanotaan, että ikä näkyy parhaiten käsistä. Ja jotain kertoo sekin, että sormuksessa olevan vuosiluvun mukaan mä olen saanut sen 22 vuotta sitten.

Mä olen viime aikoina ruvennut tituleeraamaan itseäni keski-ikäiseksi. Vähän ironisesti, tiedättehän, “tällainen keski-ikäinen täti-ihminen”, mutta on siinä todellisuuspohjaa. Teknisesti mä en vielä ole keskimääräisen elämäni puolessa välissä, viime viikolla tuli täyteen 38 vuotta, mutta ihan selvästi mä olen siirtynyt sieltä “kolmikymppinen nuori äiti” -osastolta eteenpäin.

Mistä sen sitten huomaa, että on keski-ikäinen? Mitään kriisiä mulla ei ole, ja finnejä ja ryppyjä mulla on ollut samanaikaisesti 17-vuotiaasta lähtien, joten sekään ei ihan kelpaa keski-iän määritelmäksi. Mä en edelleenkään osaa juoda kahvia, omista lompakkoa, ole mennyt naimisiin tai ostanut asuntoa. Ja silloin 17-vuotiaana mun hameissa oli huomattavasti pidemmät helmat kuin nykyään.

Mulla tämä keski-ikäistymisen tunne liittyy itsetuntemukseen – tai sen puutteeseen. Siihen, miten mä ymmärrän taas vähän enemmän sitä, millainen ihminen mä olen, miksi mä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Tosin näistä oivalluksista aika monet liittyy vanhemmuuteen, mä vähän pelkään etten olisi koskaan keski-ikäistynyt, jos mulla ei olisi lapsia.

Musta tuntuu, että osaan katsella omaa elämääni realistisemmin kuin vielä kymmenen vuotta sitten, ja musta se ei ole huono asia ollenkaan. Senkin on kuitenkin jo ehtinyt huomata, että monissa asioissa voi muuttua, ja elämä voi tuoda kaikenlaista eteen, mitä ei nyt vielä osaa aavistaakaan.

Huomasin muuten, että blogikin täytti vuosia pari viikkoa sitten, kaksi. Se taitaa äitiysblogiksi ruveta olemaan aika keski-ikäinen. Me ollaan tällaisia seesteisiä, niin keskellä ruuhkavuosia kuin ollaankin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...