Uusi alku!

uusi osoite blogille

Tervetuloa tupareihin!

Tässä se nyt on! Leluteekki-blogin uusi osoite ja ulkoasu. Pientä säätöä (toivottavasti) vielä tapahtuu, mutta nyt kehtaan sentään avata blogin.

Kuten osoitteesta näkyy, blogi on nyt omalla sivustollaan, Leluteekin filosofiakahviloiden yhteydessä. Pelkkää filosofiakahvila-asiaa täällä ei kuitenkaan vastaedeskään tule olemaan, vaan juttujen taso ja tyyli pysyy pitkälti entisenlaisena. Ja kaikki vanhat postaukset kommentteineen on siis siirretty tänne uuteen osoitteeseen.

Uusi asia ovat mainokset; aion tehdä blogiyhteistyötä itseni kanssa, ja blogissa tulee siis näkymään filosofiakahviloiden mainoksia. WordPress.com -osoitteessa blogin alareunassahan näkyi mainoksia, joiden tuotoilla rahoitetaan käyttäjille ilmaista palvelua. Täällä niitä ei ole, koska mä maksan osoitteesta.

Ja kun kaupalllisuudelle nyt on annettu pikkusormi, niin antaa mennä: muitakin kaupallisia yhteistöitä mä olen siis aikeissa toteuttaa, aika tiukkaa harkintaa käyttäen kyllä. Eli ajattelin myydä vain teidät lukijat ja blogin, en omaa sieluani. Katsotaan, millaiset kaupat syntyy.

Jos seuraat blogia bloglovinin kautta, niin sinne tämän uuden osoitteen pitäisi päivittyä pikapuoliin, samoin tietysti Facebookiin päivitän täältä postaukset. Blogilistalle ei ilmeisesti blogin osoitetta saa vaihdettua, joten sitä kautta seuraavien kannattaa klikata tuosta sivupalkista uuden kerran suosikkinappia. Vanha osoite rupeaa pian myös suoraan ohjaamaan tänne. Tietysti jos Leluteekki on sulla esim. omalla lukulistalla, niin sinne kannattaa sinne päivittää tämä uusi osoite (jolloin saat toivottavasti näkyviin myös päheän orava-faviconin): http://blogi.leluteekki.fi

Ja nyt saa tietysti kertoa: mitä tykkäätte, uudesta ulkoasusta ja muusta?

Tavallinen työviikko

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Leluteekki-blogi on muuttamassa uuteen osoitteeseen – toivottavasti lähipäivinä – mutta vielä postaan tänne vanhaan (ja kerron totta kai uuden, kunhan se oikeasti on olemassa). Tällä viikolla on ollut kamala kiire, mä olin ajatellut kirjoittaa sellaisen “miltä filosofiakahvilayrittäjän päivä näyttää” -postauksen, mutta se rupesi vaikuttamaan liian puuduttavalta, kun päivässä oli niin sata eri pikku juttua. Mutta voin kertoa, mitä mä olen pääpiirteissään tehnyt tällä viikolla:

–  vienyt lapset kouluun joka aamu, hommaan menee puolitoista tuntia edestakaisin

– hakenut lapset koulusta (vain kolme kertaa)

–  kirjoittanut Leluteekin seuraavaa uutiskirjettä (ja tajusin juuri, että sehän mun piti tänä iltana kirjoittaa valmiiksi. No, huomenna sitten.)

– tehnyt sekalaisia mainoshommia ensi lauantain filosofiakahvilan ja marraskuussa alkavien uusien filosofiakahviloiden parissa

– hionut lauantain filosofiakahvilan ohjelmaa

–  tehnyt firman ulkopuolisia kirjoitushommia rahasta

–  oikolukenut uuden Kidd.O -lehden vedoksia

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

– pitänyt lasten filosofiakahvilaa MLL:n perhekahvilan kävijöille

–  suunnitellut ja pitänyt kaksi filosofiakahvilaa koululaisille (niin kuin joka viikko)

–  suunnitellut blogin muuttoa ja viimeistellyt nettisivuille tekstejä

– käynyt lounastreffeillä intoilemassa filosofiaa lapsille -menetelmästä

– tullut tädiksi ja tavannut ensimmäistä kertaa tuoreen sukulaiseni

Että hyvä viikko, vaikka kiireinen – eikä se tietenkään vielä lopussa ole.

kätilöopisto

Mä en ollut käynyt Kättärillä sen jälkeen, kun esikoinen pääsi sieltä hoidosta aika tasan kahdeksan vuotta sitten.

 

 

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Meidän perheen paras einesruoka

 

pelmenit

Tämähän kuuluu aloittaa sillä, että eihän meillä usein eineksiä syödä, aina tehdään kaikki itse ja lasten kanssa yhdessä ja luomua on sekin mitä ei olla itse kasvatettu. Usein ja usein, mutta kyllä meillä syödään eineksiä 1-3 kertaa viikossa. Ei näin viikonloppuna, kun mies kokkaa, mutta esimerkiksi usein perjantai-iltana, kun kaikki on aika finaalissa. Niin eilenkin. Nykyäänhän äitien laittamana saa muutakin kuin maksalaatikkoa, mutta kun mitkään laatikot ei oikein uppoa meidän ranskalaisessa keittiössä, niin valikoima onkin heti kapeampi.

Pelmenit kuitenkin löytyi väsyneiden iltojen pelastajaksi jo ennen lasten syntymää. Niitä myydään s-kauppojen pakastealtaista (nykään saa jo k-kaupoistakin), ja tietenkin venäläisistä ja virolaisista ruokakaupoista. Varmaan jotkut reippaat babushkat tekee pelmenit itse alusta asti, mutta muuten kai yleinen käytäntö Venäjälläkin on pitää pari pussia pakastimessa varalla – ja oikeassa ovat.

Mikään kevyt kesäherkku pelmenit ei ole, mutta taas näin iltojen pimetessä ne rupeaa tuntumaan ihan hyvältä ajatukselta. Valmistus on helppoa, vaikka kyseessä ei mikään mikroateria olekaan: kattilallinen vettä kiehumaan, veteen liemikuutio, sipuli suikaleina, kokonaisia mustapippureita ja pari laakerinlehteä. Veden kiehuessa pelmenit sekaan (mulle ja lapsille riittää yksi pussi, kaikille viidelle kaksi pussia on sopivasti – joskus tosin jää ylikin). Keittoaika on kymmenisen minuuttia, ja sitten vain tarjoillaan smetanan (tai ranskankerman) ja mielellään tuoreen persiljan kera. Osa perheestä tykkää syödä ilman lientä ja puolukkahillon kanssa, ja hyvää se on niinkin. Mutta musta se kuuma liemi on erityisesti kylmänä talvi-iltana ihan mahtavaa.

Mikä teidän suosikkieines on? Jos vaikka löytyisi uusi kilpailija meillekin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta “esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: “Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: “No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: “En mä voi kantaa sua nyt.” “Miksi?” “Mä en jaksa.” “Miksi?” “No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. “Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi “koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  “Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. “Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että “sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Keitä lapsen synttäreille pitäisi kutsua?

lapsen synttäreille

Kysymys joka polttelee koulunpihalla: keitä synttäreille kutsutaan? Helppoahan olisi vastata, että kaikki luokan /ryhmän lapset, tai edes kaikki samaa sukupuolta olevat. No meillä ei olla toimittu näin.

Esikoisen ekat kaverisynttärit pidettiin, kun se täytti neljä, ja kaksoset oli kolmiviikkoisia. Esikoisen luokalla oli 21 lasta. Mä selitin sille, että se voi kutsua kolme vierasta, niin että lapsia on yhtä paljon kuin sankarilla ikävuosia. Ja vaikka mun veli vaimoineen oli auttamassa ilmapallojen puhaltamisessa, onginnassa ja vauvojen kanniskelussa ja kakun lapsi teki yhdessä isoisänsä kanssa, niin silti mulla on niistä synttäreistä mielikuva, että kuljen huoneesta toiseen syöttäen yhtä vauvaa ja paimentaen jostain syystä väärässä paikassa olevaa vierasta.

Kaksosvauvat on varmasti pätevä syy rajoittaa synttärivieraiden määrää, mutta meillä on menty tällä samalla laskukaavalla siitä eteenpäinkin. Jossain vaiheessa siirryttiin siihen, että vieraita saa olla yhtä monta kuin ikävuosia, ja tänä vuonna heittäydyin höveliksi ja sanoin, että voi olla pari enemmänkin – mutta sitten kaikki ei päässeet ja lapsia tuli tasan kahdeksan. Se oli oikein mukava määrä, kaikki mahtui vielä pöydän ääreen, ja yhdeksän kahdeksanvuotiasta tyttöä on mukava ja sivistynyt seurue.

IMG_1658

Ongelma on tosiaan siinä koulunpihassa. ”Ketä sä kutsut sun synttäreille?” ”Mä en kutsu sua mun synttäreille, jos et leiki mun kanssa!” Jne. Mä olen selittänyt esikoiselle, että tällaista kiristystä, uhkailua ja synttärikutsuilla pelaamista mä en siedä, ja yhdessä on pohdittu, miten paha mieli sellaisesta tulee. Joten kutsut jaettiin vähän vaivihkaa – mutta silti varmasti ainakin yhdelle kutsumatta jääneelle luokkakaverille tuli paha mieli. Eikä auta sanoa, että kutsut pitäisi lähettää sähköpostilla tai vaikka tekstarilla suoraan vanhemmille, luokalta on kerätty yhteystietolista, mutta se ei ole täydellinen, eli muutama paperikutsu olisi kuitenkin pitänyt toimittaa reppupostissa.

No miksei sitten tänä vuonna vain kutsuttu kaikkia? Koska esikoisen luokalla on 24 lasta ja 15 tyttöä. Ja paras ystävä on eri luokalla. Ja toisella rinnakkaisluokalla on pari muuta hyvää kaveria vanhasta koulusta. Yhdeksän kahdeksanvuotiasta oli mukava ja sivistynyt seurue, mutta yhdeksäntoista kahdeksanvuotiasta mä kaitsen vain töissä (plus että täällä kotona on vielä ne kaksi nelivuotiastakin – ja koira). Meillä ei ole erityisen iso asunto, leikkipuiston tilat on vielä pienemmät ja kerhohuoneella ei ole mitään leluja. Nyt sattui hyvä ilma, ja lapset leikkivät ulkonakin, mutta mitä jos olisi satanut?

Toinen juttu on se, että nopeasti ollaan tilanteessa, jossa syntymäpäiväjuhlia on joka viikonloppu koko kouluvuoden ajan, jos kaikki luokan viisitoista tyttöä (plus ne pari muuta kaveria) kutusuvat kaikki synttäreilleen. Sehän on mahtavaa, ajattelee ehkä se kahdeksanvuotias. Mä kävin aikoinaan tusinan kaverin synttäreillä, ei se ollut mikään ongelma. Mutta ne asuikin kaikki noin kilometrin säteellä meiltä, ja mä tepsutin synttäreille itse juhlakengissäni – tai sinne mentiin kaikki yhdessä suoraan tarhasta tai koulusta.

Esikoisen koulussa synttärit tarkoittaa sitä, että toinen vanhemmista varaa kolmisen tuntia viikonloppuiltapäivästä toimiakseen kuskina jossain päin akselia Kulosaari, Myyrmäki, Kirkkonummi. No, mikäs siinä, nykyään meillä on auto käytössä ja navigaattorikin, joten takana on ne ajat, kun koetetaan suunnistaa reittioppaasta printatulla kartalla jossain päin talvipimeää Mankkaata. Että hoituuhan se – kun niitä vieraita on yksi kuskattavana. Me ollaan ihan kohta tilanteessa, että meillä on kolme synttäreille lähtijää. Kaksoset vielä jonkun aikaa käy samoissa kemuissa, mutta jos mietit, että kolme lasta kutsutaan viisilletoista synttäreille kouluvuoden aikana, ihan laskennallisestikin joka viikonlopulle osuisi useammat synttärit. Yhden matkan varrella asuvan luokkakaverin äiti onkin ystävällisesti kuskaillut myös meidän esikoista, koska niiden neljän lapsen perheessä sunnuntai käytännössä kuitenkin kuluu synttärikutsuilta toisille suhaamiseen, ja se onko lapsia kyydissä neljä vai viisi rupeaa olemaan ihan samantekevää.

Voisihan sinne synttäreille sitten olla menemättä, jättää väliin ne, jotka ei omaan aikatauluun sovi. No, sanopa lapselle, että se ei nyt pääsekään näille synttäreille, joille se juuri sai kutsukortin, ja jonne kaikki kaverit jo suunnittelee viemisiä ja leikkejä. Ja samanlaista peliähän siitäkin helposti tulee, kenen synttäreille mennään ja kenen synttäreille ei. Eli mun silmiin lapsen synttäreille kutsumatta jättäminen on palvelus niille muille vanhemmille. Niiden ei silloin tarvitse tuskailla, miten sovittaa taas yhdet juhlat viikonloppuun, niiden ei tarvitse miettiä, onko juuri tämä kaveri niin tärkeä, että jätetään mökkireissu sen takia tekemättä, eikä niiden tarvitse selittää lapselleen, miksei se saakaan mennä juhliin, jonne se on saanut kutsun. Mä vilpittömästi toivon, että meidän lapsia ei kutsuta kaikkien luokkakavereidensa synttäreille – ne muutamat parhaiden kavereiden juhlat riittää ihan hyvin, sekä lapsille että varsinkin mulle.

kakku lapsen synttäreille, kynttilöiden puhaltaminen

Eli kaikki kutsukoot vain ne parhaat kaverinsa.

Mutta mutta, mitä jos luokalla on joku tai joitain, joita kukaan ei kutsukaan, totesi Erään Tuntemani Lapsen äiti. Kuulostaa ihan kamalalta – ja valitettavasti ihan realistiselta. Niinpä mä ehkä muotoilen tän imperatiivini toisin: on hyvä jos jotkut kutsuu kaikki, ja toiset taas vain osan. Että kaikki lapset saa kutsun ainakin muutamiin juhliin, mutta yhdellekään lapselle ei tule toistakymmentä kutsua. Ensi vuonna meidän vieraslistaa mietittäessä mä ehkä kyselen vähän myös, kuka ehkä odottaa kutsua synttäreille, ja onko luokassa joku, jota ei ole paljon juhlissa näkynyt.

Laskut menevät uusiksi joka tapauksessa: esikoinen totesi, että ensi vuonna se haluaa kutsua poikiakin.

Miten teillä on päätetty kaverisynttäreille kutsumisesta – tai niille osallistumisesta?

p.s. Ja nyt siis pohdittiin vain kaverisynttäreitä. Ja vain koulukavereita. En ryhdy edes kuvittelemaan uusperheiden synttäreitä tai miettimään, olisiko pihakavereita pitänyt kutsua myös.

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

 

 

Arkistojen aarteita: kotiäidin CV

 

Tämä tuli mieleen lukiessani kommentteja noista erilaisista elämänvalinnoista. Tämän CV:n ensimmäinen versio on  alunperin julkaistu maaliskuussa 2013, nyt mä vain vähän lisäilin.

Kaksostenrattaat

Minulla on vankka kokemus erityisleveiden kuljetusten hoitamisesta.

Perhelehdissähän näkee aina välillä juttuja otsikolla “Päivitä CV äitiyslomalla”. Sitten selitetään, miten arvokkaita taitoja ihminen oppii lapsia kotona hoitaessaan, ja miten näitä voi sitten tuoda esiin uutta duunia hakiessaan. Kirsi Pihakin aina vauhkoaa äitijohtajuudesta. Että kyllä siinä jotain täytyy olla.

No, mä olen sitten miettinyt, mitä kaikkia arvokkaita taitoja olen oppinut näiden perhevapaavuosieni aikana. Onhan niitä kertynyt:

- osaan käyttää kestovaippoja ja taitella harson. Osaan myös vianmäärityksen perusteet.

- kielitaitoni on laajentunut valtavasi, voisin helposti kirjoittaa “mammahorinat – suomi -mammahorinat” -sanakirjan. Voitko käsi sydämellä sanoa, että ennen kuin suunnittelit lapsen saamista, tiesit, mitä tarkoittaa avorattaat, babybjörn, hahtuvavillikset, kiintymyysvanhemmuus, maissinaksu, niskakakat tai teutoniat? Minulla on myös vähintään tyydyttävät tiedot ranskalaisesta mammahorinasta – osaatko esimerkiksi luokitella kuuluvatko “gigoteuse”, “barboteuse” ja “grenouillère” kasvikuntaan, eläinkuntaan vai vaatekuntaan?

-  sietokykyni päälleni roiskittuja eritteitä kohtaan on kasvanut melkoisesti. Lattialle roiskituille eritteille enää nauran.

-  pystyn kuulostamaan innostuneelta sellaisista aiheista kuin kaivinkoneet, höyhenet, voikukat ja pitkät kepit. Voisin varmasti tehdä radiomainoksen mistä tahansa näistä.

-  osaan pakata hoitolaukkuun kaiken tarpeellisen ja varalusikan kahdessa minuutissa. Usein muistan myös ottaa hoitolaukun mukaan.

- kriisitilanteessa osaan keskittyä olennaiseen, eli etsimään kaapista pingviinilaastaria.

- osaan suoralta kädeltä luetella kahdeksan eri talvihaalarimerkkiä ja tehdä vertailevan yhteenvedon jokaisen ominaisuuksista ja hinta-laatusuhteesta. Minulla on myös vähintään tyydyttävät tiedot ranskalaisista lastenvaatemerkeistä ja talvipukeutumisesta.

- hallitsen ainakin kolme erilaista harhautustekniikkaa, joilla lusikka saadaan vastahakoisen vauvan suuhun. Tiedän myös, ettei avokaado oikeasti ole toimiva sormiruoka.

- minulla on viiden ja puolen vuoden kokemus maidontuotantoalalta. Hallitsen niin maidontuotannon teorian kuin käytännönkin ja minulla on kattava kuva myös maidontuotantoon käytetyistä apuvälineistä.

- olen logistiikkaekspertti. Pystyn optimoimaan kolmen lapsen ja seitsemän kauppakassin kuljetukset kolmeen eri paikkaan ottaen huomioon vallitsevan liikennetilanteen.

- urheiluvalmentajana olen keskittynyt joukkuepyöräilyyn. Eityisesti olen kehittynyt “ylämäkeen vuorotellen työntäminen” -osakokeessa.

Mutta jos miettii, mitä mä olen eniten tehnyt näiden yhteensä reilun viiden vuoden aikana, niin kyllä kärkijoukkoon nousee vaipanvaihdot. Sitähän sanotaan, että missä tahansa lajissa voi tulla mestariksi 10 000 toistolla. Laskin, että vaikka mies on tehnyt oman osuutensa, niin kyllä mulla on toi raja mennyt rikki jo joku aika sitten. Eli ehkä voisin otsikoida seuraavan työhakemukseni vaikka: “Mis sie tarvitset oikein hyvvää vaipanvaihtajaa.  Täs siul on sellanen!”

p.s. Oikeasti ainut asia mitä sain esikoisen hoitovapaasta irti työnhakuun oli motivaatio. “Mä olen kyllä tosi innoissani palaamassa työelämään”, tuli työhaastattelussa ilmeisesti sellainen epätoivon kiilto silmissä että paikka tuli. Ja kaksosten hoitovapaan jälkeenhän mä palkkasin itseni heti vetämään lasten filosofiakahviloita, vaikutin niin pätevältä.

Mitä arvokkaita taitoja itse olet oppinut lasten kanssa kotona? Olisiko niistä oikeasti hyötyä muuallakin kuin päiväkodin pienten puolella?

p.s. Myönnetään, synttäriviikonloppuna ei ollut aikaa eikä energiaa oikean postauksen kirjoittamiseen. Mutta ehkä synttäreihinkin vielä palataan.

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Talvihaalarit ja muita valintoja

 

talvihaalarit 2014

Kauden värit lisää liikenneturvallisuutta jos ei muuta.

Rupesin kirjoittamaan valitusta siitä, miten kahden aikuisen tuloilla ei ole varaa ostaa kolmelle lapselle talvihaalareita. Sitten muutin mieleni. Mä en oikeasti tiedä, onko varaa, koska me ei vielä neljään vuoteen olla oltu tilanteessa, jossa meillä olisi kahden aikuisen palkkatulot käytössä.

Kyse on valinnoista. Mä valitsin opiskelualani sen mukaan, mikä musta tuntui tärkeältä, en sen mukaan, missä työllistyisin hyvin palkattuun työhön. Mies valitsi työn, joka on mielekäs ja innostava, mutta josta maksetaan murto-osa siitä palkasta, mitä samalla koulutuksella toisista hommista maksetaan.

Me valittiin, että esikoinen oli kotona 3-vuotiaaksi asti, vaikka se tarkoittikin sitä, että viimeinen vuosi kitkuteltiin sillä pienimmällä kotihoidontuella. Kaksosten synnyttyä tehtiin sama valinta, ja ei, kaksosista ei saa kaksinkertaista vanhempainpäivärahaa eikä kotihoidontukea, vaikka kaksi turvaistuinta ja kaksi paria samankokoisia kenkiä niille olisi ihan hyvä hankkia.

Me on valittu vuokralla asuminen, joten meillä ei ole isoja asuntolainan lyhennyksiä. Ja kaksosten mentyä hoitoon mä valitsin yrityksen perustamisen palkkatöiden sijaan päästäkseni toteuttamaan keksintöäni, vaikka toistaiseksi mä en ole filosofiakahviloista voinut itselleni maksaa palkkaa.

Aina välillä olisi kiva, jos rahaa olisi enemmän myös sellaisiin arjen valintoihin (vaikka ulkona syömiseen, niihin talvihaalareihin tai omiin vaatteisiin). Silloin mun täytyy muistuttaa itselleni, että me ollaan tosiaan valittu näin, ja saatu niitä itselle tärkeitä juttuja. Ongelma on tietysti se, että ne valinnat joutuu tekemään silloin, kun ei vielä täysin näe niiden seurauksia, eikä missään vaiheessa kuitenkaan voi peruuttaa ja valita toisin.

Ei siis ole pelkästään ekologinen valinta, että meidän lapset kulkee kirpparivaatteissa, vaan se liittyy meidän perheen muihin elämänvalintoihin. Paitsi että nyt on kaikilla upouudet talvihaalarit, isovanhemmilta synttärilahjana. Että ei tarvitse talvellakaan ulkoilla vuorotellen niin kuin ennen vanhaan, kun ei ollut virsuja kaikille. Paitsi että talvisaappaat unohtui paketista. Lähdenpä tästä selaamaan huutonettiä.

Mua kiinnostaa: millaisia valintoja te olette tehneet, ja oletteko niihin tyytyväisiä?

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Miniloma mukavuusalueen ulkopuolelle

lasten muotinäytös backstage

Värityskuviakin päästiin viikonloppuna tekemään, kavereiden kanssa.

Jos joku olisi ennen esikoisen syntymää kertonut mulle, että mä vielä vietän viikonloppuni huoltamalla lapsiani muotinäytöksen kulisseissa, osallistumalla hyväntekeväisyystapahtumaan tuikituntemattomien ihmisten kanssa ja kaupittelemalla omaa osaamistani design-tapahtumassa, niin kohteliaasti sanottuna en olisi ehkä uskonut. Mutta sellaisen viikonlopun mä nyt vietin.

Muotinäytöksessä

Muotimaailma on mulle tosi vieras. Mä en ole visuaalinen ihminen, ja se että vaateteollisuus pyörii jatkuvan kulutuksen ympärillä häiritsee mua. Mä olen aina ajatellut, että en haluaisi lasteni olevan malleina millekään merkille, myyvän jotain, mihin mä en itse  pysty uskomaan. Plus että vähän isompien mallien osalta tulee sitten kuvioihin kaikki vääristyneen kauneusihanteen mukanaan tuomat ongelmat.

muotinäytös naamari

Meikki ja kampaus valmiina.

Mutta sitten meidän lapsia pyydettiin malleiksi, Kidd.O:n järjestämään lastenmuotinäytökseen Helsinki Design Weekin Lasten viikonloppuun (Kuvia lavan puolelta löytyy jo Kidd.O:n fb-sivulta). Ja kun pyydettiin, niin mä sanoin, että totta kai ne tulee mukaan (varmistettuani ensin lapsilta itseltään, että ne oli innoissaan ja mieheltä, että se pystyy viemään ne sinne). Ihan vain auttaakseni kavereita, ei nimittäin taida olla ihan yksinkertaista haalia kokoon melkein viisikymmentä oikean kokoista lasta.

Lauantaina me sitten oltiin muotinäytöksessä, Teurastamon Autohallin bäkkärillä (mäkin kerkesin paikalle hyvissä ajoin). Lapset oli vaihtaneet vaatteensa ja niillä oli hienot kampaukset ja kasvomaalaukset, omenoita ja riisikakkuja oli tarjolla niin paljon kuin jaksoi mussuttaa, ihanat naamarit odotti pöydällä. Ja sitten: musiikki alkaa, omalle paikalleen jonoon, naamari päähän ja lavalle temppuilemaan (näytöksen teemana oli sirkus). Ja mä huomasin olevani ihan innoissani.

muotinäytös pic sisään -ulos

Vilinää riitti, kun sisääntulot seurasi toistaan.

Mä olin kokonaan unohtanut, miten paljon mä rakastan esiintymistä ja sitä ison esityksen tunnelmaa, ja vaikka nyt en ollutkaan lavalla itse (meidän lapset oli niin reippaita ettei edes tarvinneet mua mukaansa), niin joo, sitähän muotinäytös on, se on esitys yleisölle, on sen tarkoitus sitten mikä tahansa. Eli kun esikoinen näytöksen jälkeen hyppi innosta ja hoki miten kivaa oli, ja pääsenhän mä uudelleen, niin mä lupasin, että totta kai pääset jos vain lisää esityksiä tulee. Ehkä mä koetan ajatella asian niin, ettei niitä vaatteita niin paljon tarvitse ostaa, vaikka niitä esiteltäisiin ja katseltaisiinkin.

Hyvää tekemässä

Viisitoista vuotta sitten mä en kuulunut yhteenkään järjestöön. Musta tuntui, etten mä halua sitoutua mihinkään, että yhden asian ajaminen ja rahan kerääminen siihen on jotenkin epäilyttävää. Sitten mä lähdin ohjaajaksi Prometheus-leirille, ja ohjaajakoulutuksessa sanottiin, että yhdistyksen jäseneksi ei ole mikään pakko liittyä, mutta jos nyt olet ajatellut antaa viikon aikaasi tälle hommalle, niin varmaan olet sitä mieltä, että tämä on tärkeää, ja olet tähän sitoutunut. Ja sen voit osoittaa myös liittymällä jäseneksi. Mä totesin, että onhan se näinkin, liityin Protuun ja samoilla lämmöillä pariin ympäristöjärjestöön ja Amnestyyn. Sen jälkeen listaan on tullut vielä lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä yhdistyksiä.

Mä olen todennut, että yhden asian liikkeet voi saada maailmassa pieniä ja suuria muutoksia aikaan, ja tehdä paljon hyvää, sellaista mikä ei muuten olisi tapahtunut tai olisi tapahtunut paljon hitaammin. Niinpä mä sanoin heti olevani mukana, kun Ehdoton ehkä -blogin Saara pyysi kanssaan Kävele naiselle ammatti –tapahtumaan. Naisten pankki on kerännyt viidessä vuodessa seitsemän miljoonaa euroa, mitä kaikkea niillä on saatu aikaan voi kurkata Naisten pankin sivuilta.

kävelytapahtuma

Bloggaajat liikkeellä, instagram laulaa.

Toinen juttu tässä on, että mähän en ”oikeasti” tunne Saaraa. Enkä muitakaan meidän kävelyporukasta. Ja mähän en osaa jutella tuntemattomien kanssa. Mutta me ollaan luettu ja kommentoitu toistemme blogeja, ja siltä pohjalta tavattu yhdellä kokoonpanolla keväällä. Se oli tosi mukavaa, ja mukavaa oli nytkin. Ehkä nuoremmille ihmisille virtuaaliset ihmissuhteet ei ole enää sellainen ihmetyksen aihe kuin mulle, mutta mulle ne kyllä edelleen on, joka kerta mä yllätyn siitä, että ihmiseen tosiaan voi tutustua niinkin keinotekoisessa paikassa kuin blogissa.

Itsensä myymisestä

Kidd.O:n porukka kysyi myös, haluaisinko tulla pitämään filosofiakahvilaa Lasten viikonloppuun. Totta kai, on kiva päästä esittelemään ihmisille mitä mä teen. Tosin tilanne on vähän haastava, kun ryhmästä ei tiedä mitään ennalta, osallistujat ei oikein tiedä, mihin ovat tulossa ja lisäksi hallissa hurisee parinsadan ihmisen lisäksi jotkin makkaratehtaan ilmastointilaitteet. Mutta oli ihan mukavia hetkiä.

Sen sijaan siihen mä en pystynyt, että olisin kierrellyt yleisön joukossa jakamassa esitteitä ja mainostamassa filosofiakahviloita. Mä olen sellaistakin tehnyt esim. matkamessuilla Suomenlinnaa mainostaessani, mutta silloin mä olenkin ollut ”vain töissä täällä”. Leluteekki sen sijaan on niin lähellä omaa minää, että sen kauppaaminen ihmisille on mulle vaikeaa. Mun pitäisi pystyä ajattelemaan, että kerron ihmisille kivasta ideasta enkä ole myymässä itseäni. Ja ehkä mä vielä jonkun kerran pystynkin ja lähden minilomalle senkin mukavuusalueen ulkopuolelle, siitähän voisi seurata lisää hyviä hetkiä.

Oletko sä viime ylittänyt omia rajoja, tai tehnyt asioita, joita et ennen olisi uskonut tekeväsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Syksyistä askartelua – puolukkametsä

syksyistä askartelua puolukka-askartelu Idea tähän askarteluun tuli lukijakommentista edelliseen syysaskarteluun, eli kiitos Hanna!

Kurjaa olla kipeän lapsen kanssa kotona, kun itse pitäisi ihan oikeasti tehdä töitä. Esikoinen siis poti pari päivää pientä flunssaa. Ja huomenna on lasten filosofiakahvila Töölössä, ja mun piti vielä hioa sen sisältöä (jotta tunnelma ei menisi ihan yhtä ankeaksi kuin Nytin filosofiakahviloista tekemässä jutussa) ja sunnuntaina Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa pidän Kidd.O -lavalla kysymystyöpajaa. Minkä lisäksi lapset esiintyy lauantaina muotinäytöksessä ja mä itse kirmailen Kävele Naiselle Ammatti -tapahtumassa sunnuntaina. Ja firman ensimmäinen tilinpäätös ja veroilmoituskin pitäisi tässä jättää (onneksi niistä sentään huolehtii kirjanpitäjä). No, ensimmäisen päivän pelasti Antti Virmavirta lukemalla kaksi tuntia Krokotiili Genaa (ei sentään ihan livenä, että kiitos myös Helsingin kaupunginkirjasto äänikirjan lainasta – lopun päivästä pelasti sitten mun äiti lukemalla Melukylän lapsia ja Fedja-setää. Klassikoissa pysytään.) Tänään piti kuitenkin keksiä jo jotain itsenäistä puuhaa.

Lapsi innostui puolukkateemasta heti, ja tämä oli kiva toteuttaa. Koululainen teki sen siis täysin itsenäisesti loppusiivousta myöten, mutta onnistuu pieniltäkin vähän avustettuna.

askartelutarvikkeet

Tarvikkeet:

  • paperia
  • vihreää ja punaista maalia (meillä oli sormivärejä, oikein sopivia)
  • pesusienen palanen
  • viinipullon korkki

syysaskartelua puolukoiden painaminen

Toteutus on yksinkertainen: sienellä painellaan vihreällä värillä metsänpohjaa paperi täyteen (voisi myös tehdä korkilla rullaamalla) ja sen vähän kuivuttua tökitään korkin päällä punaisia puolukoita sekaan. Vähän pienempiä puolukoita saisi tökkimällä pumpulipuikolla, niin kuin meidän viimesyksyisessä syksyinen puu -askartelussa (sellaisen lapsi toteutti puolukoiden jälkeen). Tämä olisi varmasti hyvän näköinen koko seinän peittävänä teoksena, eli voisi tehdä tosi isolle paperille monen lapsen voimin tai koota yksittäisistä töistä.

Mutta nyt mä koetan mennä nukkumaan, kun on tosiaan puuhaa edessä viikonloppuna. Kivaahan se vain on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Lapsiluvusta – kuka sen päättää?

erimunaiset kaksoset

Meidän kaksoset tietysti oikeasti on erimunaiset.

Unelmien lapsiluku on vaikea asia. Kaikki eivät lapsia saa vaikka haluaisivat, tai ei niin montaa kuin olivat uneksineet. Toisissa perheissä vanhemmilla voi olla keskenään erilainen käsitys asiasta. Toisinaan taas lapsia tulee perheeseen paljon enemmän kuin kumpikaan vanhemmista olisi halunnut. Hesarissa oli (taas) juttu vanhoillislestadiolaisten äitien (ja isien) uupumuksesta, aiheesta on ilmestynyt uusi kirja “Usko, toivo ja raskaus”. Mä tiedän, että se ei ole koko totuus, toisissa lestadiolaisperheissä lapsia on “vain” puolentusinaa, toiset on onnellisia ja tasapainoisia 11 lapsen perheitä, mutta sitten on niitä, joiden unelmien lapsiluku on täyttynyt jo aikaa sitten, eivätkä vanhemmat jaksaisi yhtään enempää.

Tää koskettaa mua siksi, että mä tiedän, että mä en jaksaisi enempää lapsia. Ehkä nuorempana olisin jaksanut vielä muutaman, mutta ikinä musta ei olisi tullut hyvää kymmenen lapsen äitiä. Jos meille olisi syntynyt lapset yksittäin, niitä ei varmaan olisi enempää kuin kaksi.

Ennen esikoisen syntymää mä olin ajatellut, että kolme lasta voisi olla mukava. Esikoisen syntymä pikkukeskosena pelästytti sen verran, että jonkun aikaa mä olin varma, että lapset oli nyt tässä, vauvakuume vaivasi, mutta mä ajattelin, että en ota sitä riskiä, että minä tai vauva kuollaan raskausmyrkytykseen. Merianne kirjoitti vähän aikaa sitten hyvin unelmien lapsiluvusta erityislspsen äidin näkökulmasta. Meidän päätös toisesta lapsesta kypsyi sitten pikkuhiljaa, kun pelästys hellitti esikoisen kasvaessa terveeksi vauvaksi.

Jos me ei oltaisi saatu kaksosia, meillä aika todennäköisesti olisi vain ne kaksi lasta. Viime aikoina on mediassa paljon puhuttu myös erityisherkistä ihmisistä, ja mä tunnistan itseni siitä joukosta. Lasten meteli ja vaatimukset rasittaa mua, ilmeisesti vielä vähän enemmän kuin tavanomaisemmalla hermostolla varustettua äitiä, eikä asiaa auta se, että mä nukun huonosti, ja olen väsyneenä vielä herkempi ja huonompi vastaamaan vaatimuksiin. Kahden lapsen kanssa mä olisin todennäköisesti todennut, että näistä vielä selvitään, mutta uutta vauvaa ei enää jaksa.

Onneksi me saatiin kaksoset,  ja päädyttiin kolmilapsiseksi perheeksi vähän vahingossa. Ja onneksi meidän kaksoset on olleet aika helppoja hoidettavia vauvasta asti, niin että mä olen jaksanut niiden kanssa ja voin todeta, että musta on ihanaa, että meillä on kolme lasta, ja varsinkin ihanaa, että on kaksoset. Mutta onneksi me voidaan ihan vapaasti itse päättää, halutaanko me lisää lapsia meidän perheeseen. Ajatus siitä, että joku muu antaisi mallin ja ohjeen siitä, että kolme lasta ei ole vielä meille tarpeeksi, tuntuu kamalalta. Sillä kolme lasta tuntuu olevan meille juuri sopivasti.

Mitä ajatuksia tämä teissä herätti?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.