“Naisia kiinnostaa vain hömppä”

pääjalkainen liidulla

Liittyykö aiheeseen? No ei, tää tyyppi vain ilahduttaa mua.

Henkilökohtainen on poliittista. Mä en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa. Sitä että meidän pienet valinnat vaikuttaa maailmaan? Sitä, että meidän elämässä tapahtuvat asiat on seurausta poliittisista päätöksistä ja yhteiskunnan rakenteista? Vai sitä, että politiikan pitäisi tulla ihmisten tasolle, katsomaan niitä vaikutuksia, mitä niillä päätöksillä on ihmisten jokapäiväiseen elämään?

Mä haluaisin väittää, että äitiysblogeissa henkilökohtainen on hyvinkin poliittista. Ja niinpä tutkimustulokset siitä, että naiset ei lue yhteiskunnallisia blogeja ei pidä paikkaansa*. Tutkijat ei vain ole osanneet tulkita talvihaalarikeskustelun yhteiskunnallisia ulottuvuuksia (ja olen mä toki ihan suoraankin kirjoittanut yhteiskunnallisista aiheista, niin myös monet blogikollegat). Mä ymmärrän, että markkinoijat (ja jossain määrin lukijatkin) haluaa lokeroida blogeja, eikä siksi halua nähdä uusien jouluverhojen välissä esimerkiksi perhe- tai ympäristöpolitiikkaa. Mutta musta lokerointi on tylsää.

Mun mielestä blogien pointti on se, että ne on persoonallisia, kirjoittajansa näköisiä. Tutkimuksen perusteella miehet tykkää lukea asiablogeja, joista saa uutta tietoa, eli ehkä mä sitten olen vain tosi tyypillinen naisbloginlukija, koska mulle asiatietoa olennaisempaa blogissa on kirjoittajan näkökulma ja oma ääni. Jos mä tykkään blogista, niin silloin mä tykkään yleensä siitä kokonaisuutena, tykkään sen bloggaajan tavasta katsoa maailmaa ja kertoa siitä, ja niinpä on oikeastaan aika sama, mistä se kirjoittaa, mua kiinnostaa joka tapauksessa.

Ne blogit, joista mä tykkään käsitteleekin asioita usein aika laajalti, eikä vain yhtä kapeaa osa-aluetta elämästä. Mikä on musta ihan luonnollista, koska mä enimmäkseen luen äitiysblogeja, ja äitiys on kuitenkin aihe, joka koskettaa ihmisen elämässä melkein jokaista asiaa jollain tavalla. Tietysti äitiysblogiakin voi kirjoittaa pitäytymällä vain ja ainoastaan siinä lapsessa ja lapsen hoidossa (mutta silloin onkin ehkä kyseessä vauvablogi), mutta musta juuri äitiysblogiin sopii hyvin myös yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet.

Mun silmissä bloggarin uskottavuutta ei syö se, jos se kirjoittaa sekä kevyemmistä että vakavammista aiheista, ehkä päinvastoin. Tyypit, jotka aina on kamalan vakavissaan ja asiallisia ei musta ole kovin uskottavia, koska ne ei ole aitoja. Kaikki meistä tarvitsee hömppää välillä, mutta kaikilla on myös mielipiteitä ja näkemyksiä ihan tärkeistäkin asioista. Ei naisia kiinnosta pelkkä hömppä, sitä ei vain aina tarvitse lokeroida niin tarkasti.

Tykkäättekö te lukea yhden asian blogeja (ja onko ne silloin nimenomaan asiablogeja)? Tätäkin on tietysti vähän turha kysyä täällä, kun vastaajat ilmeisimminkin lukee myös tällaisia vähän-kaikkea-tyyppisiä blogeja.

*Koko tutkimus löytyy täältä. Kauhean kattavana en sitä pidä; 
mm. blogiportaalia ylläpitävän Aller median tekemä, ja 
osallistujia huhuiltiin mm. kyseisen portaalin 
lifestyle-blogeissa, joten ei ole kovin yllättävää, 
että tutkimukseen osallistujista iso osa oli nimenomaan 
lifestyle-blogien 
lukijoita.

Kun lapsi nukkuu…

kun lapsi nukkuu

Sisaruudessa varmaan parasta on siskonpetissä nukkuminen. En sentään sano, että vanhemmuudessa parasta on, kun lapset nukkuvat siskonpetissään omassa hotellihuoneessaan.

“On se niin söpö. Kun se nukkuu”, mä totesin aikoinaan pikkuveljestäni. Sama pätee toki omiinkin lapsiin. Äitibloggaajien facebook-ryhmässä ideoitiin postaus aiheesta “Kun lapsi nukkuu” (linkit muihin postauksiin löytyy mainiosta Kaaosta ja kukkamekkoja -blogista) Mä kyllä totesin, että tylsäähän siitä tulee, kun kuitenkin lapsen nukkuessa kaikki vain bloggaa. Niin tietysti itsekin.

Mun lempihetki päivästä on aikainen aamu, kun lapset vielä nukkuu. Silloin mä luen tai selailen nettiä (ja arkiaamuna tietysti laitan samalla aamiaista ja ulkoilutan koiraa ja koetan ehkä jo saada itselleni vaatteita päälle). Tässä yksi aamu törmäsin postausotsikkogeneraattoriin (en siis itse blogannut, mutta luin bloggaamisesta). Pakko oli tietysti heti kokeilla, ja tulokset oli musta niin hulvattomia, että perhe meinasi herätä tyrskintään. Ja päätin, että nämähän on käytettävä.

Mä pistin otsikkokoneeseen aiheiksi lapset, vanhemmuus ja filosofia (toimii valitettavasti vain englanniksi). Sain tulokseksi otsikot:

  1. 15 Best Blogs To Follow About Kids
  2. 14 Misconceptions About Philosophy
  3. History of Kids
  4. The Worst Advice We’ve Ever Heard About Parenting
  5. Why We Love Kids (And You Should Too!)

Tykkään erityisesti tästä kuninkaallisesta me-muodosta. Ja mä varmaan ihan oikeasti käytän nämä kaikki otsikot – toi viimeinen on erityisen kutkuttava.

Mitä te teette lasten nukkuessa? Mulla oli kotiäitivuosina (ja edelleen viikonloppuisin) sääntö, että päiväuniaikaa ei saa (ainakaan kokonaan) käyttää siivoamiseen, vaan se on sitä kuuluisaa Äidin Omaa Aikaa. Tosin nykyään siihen pitää tietysti sovittaa myös esikoinen.

Syystyyliä

syystyyliäTakki Halosen aw’99 -mallistosta, housut Mango, kengät Ecco, myssy ties mistä ja huivi – ah, huivi on ihana blogikorruptiolahja Beck Sönder Gaardilta. Lasten asut on Reimaa (talvihaalareista mä postasinkin jo aikaisemmin).

——-

Perillä-blogin Anu antoi vaikean haasteen: kirjoittaa jostain ihan itselle vieraasta aiheesta, käydä yhden postauksen verran vieraalla maaperällä. Mutta mä en kyllä osaa.

Mä en postaile blogiin päivän asuja, koska mun päivän asut koostuu lähinnä siitä, mitä hygienisyyden nimissä voi edellisen päivän vaatteista laittaa päälleen. Teinivuosien jälkeen mä en ole kauheasti jaksanut intoilla vaatteista, ja sekin vähä into laantui lasten myötä.

Toisaalta mulle ei kyllä ole ihan sama, miltä mä näytän: mä en omassa pukeutumisessa kestä pliisuutta, mitäänsanomattomuutta. Siksi(kin) mulla on usein kirkkaanpunainen paita, että se on aika helppo lääke pliisuuteen. Ja toi turkoosi huivi toimii samalla tavalla.

Kohta keski-ikäisenä äiti-ihmisenä musta tuntuu, että mä en voi (enkä enää haluakaan) laittaa päälleni ihan mitä tahansa. Mutta en mä toisaalta halua ruveta vartavasten pukeutumaan keski-ikäisesti. Koetan luovia kummallisesta klassiseen vältellen sitä keskitietä. Ja toivon, että tyttömäinen tyyli vain kuvastaa mua, eikä näytä naurettavalta tädin päällä.

Äitityyli (onko sitä, pitääkö olla), voisi olla ihan mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi, mutta ei musta taida olla siihen. Harmi, ettei blogeja ollut keksitty 20 vuotta sitten, silloin olisi irronnut päivän asu jos toinenkin.

Kiitos Vauva-lehden foorumi!

papujen lajittelua lasten filosofiakahvila

Miten nämä liittyy Vauva-lehden foorumiin? Ei mitenkään. Papujen lajittelua tehtiin, kun filosofiakahvila vieraili perhekahvilassa.

Mikä on äitibloggarin uran huipentuma? Tietenkin se kun pääsee Vauvan av-palstan reposteltavaksi (siis foorumin Aihe vapaa -keskustelut, joissa aihe ja tyylilaji tosiaan ovat varsin vapaat). Mä en ole päässyt ihan vielä niin pitkälle urallani bloggarina, mutta sen sijaan Leluteekin filosofiakahvilat on jo ylittäneet kynnyksen. Blogikollega vinkkasi tuossa alkusyksystä, että oletko Emilia huomannut siellä käytyä keskustelua. Samoilta näppäimiltä oli tietysti pakko googlata se esiin, vaikka sitten hätkähdinkin, että haluankohan mä oikeasti lukea, mitä anonyymeillä foorumukommentoijilla on sanottavaa mun rakkaasta ideastani. Mutta myöhäistähän se oli.

Suotta pelkäsin. Missään vaiheessa ei päästy siihen, miten huono äiti mä olen tai miten rumat lapset mulla on, ja mun lapsilleni syöttämiä änksipööts –jogurttejakin vain sivuttiin kepeästi. Toisiaan mammat kyllä roimi jonkun verran, mutta täytyy sanoa, että vaikkei se nyt ihan filosofiakahviloiden idea olekaan, että äidit knopittelee toisiaan eksistentialismin ja essentialismin eroilla, niin kyllä mä hitusen ylpeä olen siitä, että mun ansiostani av-palstalla käydään metakeskustelua ad hominem -argumenteista.

Ihanaa oli lukea, miten hyviä vastauksia siellä annettiin epäileville tuomaille. Kaikki mun argumenttini laitettiin pöytään siististi yksi kerrallaan eriteltyinä – ja siinä vaiheessa kun mä keskustelun löysin, niin mun ei tosiaan enää tarvinnut itse lisätä siihen mitään, kaikki oleellinen oli jo sanottu. Mä totesin, että tässähän mulla on markkinatutkimusta parhaimmillaan, ja keräsin sieltä listan kysymyksiä ja epäileviä kommentteja Leluteekin nettisivuille (ja alle tietysti mun vastaukset). Mä nimitän niitä usein kysytyiksi kysymyksiksi, vaikka ei niitä kaikkia siellä montaa kertaa kysytty.

Saa nähdä, koska onni potkaisee seuraavan kerran AV-palstan muodossa.

Ei oo totta! Nyt kun googlasin linkiksi tuon keskustelun, niin siellähän oli juuri eilen käyty toinen! Jäi vain lyhyeksi. Nyt ei enää kyllä kukaan usko, etten itse käy siellä niitä trollailemassa käyntiin. Enkä kyllä enää uskalla googlata.

Paras lasten kirjakerho?

lasten kirjakerho vaukirja kirjoja

Tässä on vain osa meidän kirjakerhokirjoja, osa on jo lähtenyt eteenpäin.

Postaus sisältää tähdellä merkittyjä affiliate-linkkejä, eli jos päädyt tilaamaan tätä kautta, tuet samalla Leluteekkiä.

Enhän mä tiedä, mikä on paras lastenkirjakerho, kun en ole niitä kaikkia todellakaan testannut. Sekä meidän esikoinen että kaksoset on olleet Vaukirjan jäseniä, yhteensä varmaan viisi vuotta, ja mä voin kyllä suositella sitä, jos haluaa kirjakerhoon liittyä: ei mitään vähimmäisostovaatimusta, kirjat on oikeasti halutessaan helppo perua netissä (tai lähettää takaisin) ja niiden lähetysaikataulua voi myös vaihtaa. Kerhosta oli myös ihan helppo erota lähettämällä yksi sähköposti asiakaspalveluun.

Kirjoista monet on olleet ihan kivoja, mutta joitain mä en ottanut, kun niistä näki jo netissä, että en tykkää, ja jonkun mä lähetin takaisinkin, muistaakseni tosi kökön suomennoksen takia, ja joissain oli ankeat tietokonegrafiikkakuvat. Toiset oli sitten oikeasti sellaisia, joista sekä minä että lapset tykättiin, kuten noista Pikku Prinsessa -kirjoista ja isosta Maatilan vuosi -luukkukirjasta.

pikku prinsessa kirja kirjakerhosta

Tämä on ollut (mun) suosikki.

Eli jos olit ajatellut liittää lapsesi Vau-kirjakerhoon, niin liitä ihmeessä, siellä on tosiaan joukossa kivoja kirjoja ihan kohtuulliseen hintaan (yleensä 13,95 euroa + postikulut 3,95 kahden kirjan paketista). Ja liity ihmeessä tätä kautta, niin tuet samalla Leluteekin filosofiakahviloita. Eli nyt seuraa se affiliate-linkki: Lasten ikään sopivia kirjoja sekä maksuton tervetuliaispaketti!*

———-

Rupesin kirjoittamaan postausta otsikolla ”paras kirjakerho lapsille”. Vaikein postaus aikoihin. Ja ehkä ihan hyvä, että kone oikutteli kameran muistikortin kanssa, koska tämä on nyt neljäs täysin erilainen versio jutusta.

Blogimarkkinointi. Mä kuvittelin jo, että  mulla oli siihen kanta: se on ihan ok, yleensä en kovin paljon sponsoroituja juttuja lue, eikä ne muhun kauheasti vaikuta, mutta ymmärrän, että bloggaaja haluaa myös ansaita bloggaamisella jotain, varsinkin silloin kun ei ole palkallista päivätyötä. Ja kun mä tein Leluteekki-blogista osan yritystä, ajattelin, että siellä voi sitten olla jotain mainoksiakin, ja niistä tulevat roposet on lisänä rikka rokassa. Kun nyt kuitenkin kirjoitan blogia työajalla, niin voisihan siitä olla suoraa tuloakin.

Liitin Leluteekin Tradetrackeriin ja rupesin selaamaan kampanjoita. Haa, Vaukirja, mehän ollaan oltu jäseniä, sitähän mä voin hyvin mainostaa. Kaivoin kirjat hyllystä ja kirjoitin niistä kehuvan postauksen linkkeineen. Mutta sitten mua rupesi kaivelemaan. Ensinnäkin, niin kuin Liina totesi edelliskesänä, niin blogimarkkinoinnissa on yksi ongelma: se markkinointi. Mitä enemmän markkinoidaan, sitä enemmän ihmiset ostaa tavaraa. Kyllä se vaan tekopyhältä tuntuu toisesta suupielestä saarnata jotain ekotekoja ja toisesta suupielestä julistaa tavaran autuaaksi tekevää vaikutusta.

No, mä tiedän, että Liinan laskuissa kirjat ei ole tavaroita ihan samassa mielessä, ja mäkin olen valmis aika paljon joustamaan kirjojen kohdalla. Mutta jos nyt uusia kirjoja meinaa ostaa, niin eikö niiden silloin pitäisi olla ihan niitä parhaita mahdollisia, varsinkin jos niitä ostaa omalle lapselleen? Elsa tuolla juuri mainosti (ja ihan ilman mitään affilinkkejä) uutta kotimaista lastenkirjakustantamoa, Etana Editions, joka kerää tukijoita ensimmäisille julkaisuilleen.

Lopputulema tästä on siis jotain sen tapaista, että kyllä mä edelleen meinaan kirjoittaa välillä juttuja rahastakin, mutta mun täytyy aika tarkkaan miettiä, mitä ne jutut on, että kehtaan seistä niiden takana. Sekä tän kulutukseen yllyttämisen että tuotteen laadun puolesta.

Ja hei, nyt saa mieluusti kertoa kokemuksiaan lasten kirjakerhoista: oletteko kuuluneet ja millaisia ne on olleet? Mä vähän mietin esikoiselle sellaista jo itse lukevien kirjakerhoa (mikä siinä on, että mua viehättää ajatus postiluukusta putoilevista kirjapaketeista?) Nyt se kuitenkin sai ranskankielisen lasten lehden tilauksen, eli ehkä se riittää kuukausittaiseksi paperinkulutukseksi. Blogimarkkinoinnistakin saa toki avautua. Mä luulin, ettei mulla ole aiheesta (enää) mitään sanottavaa, mutta väärässäpä olin.

Kuka oikein meni keksimään koulun?

 

”Qui a eu cette idée folle, un jour, d’inventer l’école? C’est ce sacré Charlemagne, sacré Charlemagne!”

“Kuka oikein on saanut tämän pöhkön idean keksiä koulun? Pahuksen Kaarle Suuri!”*

Tää laulu kertoo musta paljon ranskalaisten suhtautumisesta koulunkäyntiin. Meillä on viime aikoina hoilattu tätä joka sunnuntai-ilta ja usein viikollakin. Laulu on siis vuodelta 1964, esittäjänä France Galle (ja yksi syy sen suosioon meillä on laulajan ihana paashikampaus). Mutta Suomessa ei tunnun kovin poliittisesti korrektilta opettaa lasta edes laulussa toivomaan, että elämässä olisi pelkkiä vapaapäiviä koska koulussa tehdään pelkkää tylsää työtä, äidinkielen, matikan ja maantiedon tunteja.

Suomalaisessa koulussahan pitää olla kivaa. Suomalaisen koulun suurimpia ongelmia viime vuosina on ollut se, että siellä ei ole kivaa ja oppilaat ei viihdy. Mä olen itse yläkoululaisena viettänyt hetken jos toisenkin väittelemällä opettajien kanssa siitä, että koulussa pitäisi yksinkertaisesti olla kivmepaa, silloin me opittaisiinkin paremmin. (Kaikki kunnia niille opettajille, jotka jaksoi viettää välituntinsa näsäviisaan viisitoistavuotiaan kanssa kasvatustieteestä ja koulupolitiikasta väitellen.)

Ranskassa koulussa ei ole kivaa. Siellä ei ole tarkoitus olla kivaa, siellä on tarkoitus tehdä töitä. (Tviittaa tämä!)

Ranskalaisten asenne on, että jotkut tykkää koulutöistä, kaikki ei tykkää eikä kukaan tykkää kaikista koulutöistä. Ranskalaisten koulujen opetusmenetelmissä on edelleen paljon samaa kuin France Gallen koulussa 60-luvulla (tai 1600-luvulla sen puoleen), esimerkiksi runojen ulkoaopettelu ja sanelut kuuluu olennaisesti äidinkielen opetukseen.

Ranskalaisten vanhempien asenne koulunkäyntiin on myös ihan toinen kuin Suomessa. Vanhemmat tietää (omasta kokemuksesta), että koulussa ei aina ole kivaa, mutta ne on vakuuttuneita siitä, että koulu on hyväksi niiden lapsille. Suomessa taas yhä useampi vanhempi on sitä mieltä, että koulu ei pysty vastaaman juuri hänen lapsensa tarpeisiin, ja vanhemmat usein asettuu lapsensa puolelle, koulua vastaan. Ranskassa asenne on enemmän sellainen ”kouluun mennään ja sillä sipuli”.

Ranskalaisvanhemmat myös odottaa lastensa menestyvän koulussa. Jos lapsi ei pärjää, sen pitää selvästi tehdä enemmän töitä, vikaa ei lähdetä ensimmäiseksi hakemaan opetuksesta (tai jostain diagnoosista). Tämä asenne johtaa myös siihen, että erilaisia oppimisvaikeuksia ei Ranskassa etsitä ja tunnisteta yhtä hyvin kuin Suomessa, ja koulusta voi oikeasti tippua, jos ei vain pysty pysymään opiskelussa mukana. Luokalle jääminen on yleistä, ala-asteelta alkaen. Mun ihan normaalilla lukioluokalla Ranskassa ainakin neljä kolmestakymmenestä oli jäänyt luokalle jossain vaiheessa, saattoi olla pari muutakin – siitä ei tarvinnut tehdä mitään numeroa, koska se tosiaan on niin yleistä.

Mä en haluaisi, että Suomessa olisi samanlainen koulusysteemi ja asenne koulunkäyntiin kuin Ranskassa. Ei voisikaan olla, maat ja kulttuurit on yksinkertaisesti niin erilaisia. Musta Pisa-hypetyksen myötä suomalaisen koulujärjestelmän vienti ulkomaille on aika älytöntä: koulujärjestelmä jos mikä on ympäröivän kulttuurin tulos, ja meidän koulujärjestelmän taustalta löytyy Suomi ja suomalaisuus kokonaisuudessaan. Sieltä löytyy sekä luonnonolosuhteet jotka on pitäneet väestöpohjan pienenä ja köyhyydessään melkoisen tasa-arvoisena, luterilainen ajatus lukutaidosta kaikille, pienen kansakunnan nationalismi, vaivalla rakennettu kirjakieli ja yhtenäisyys, sisällissota ja sen jäljet, Ruotsista tulleet vaikutteet ja 60-luvun radikalismi. Samanlaista koulua ei voi rakentaa muualle. Ideoita siitä voi toki saada, ja miettiä, miten niitä onnistuneita juttuja voisi toteuttaa jossain toisessa koulujärjestelmässä (kuten vaikka Ranskassa oppimisvaikeuksien tukemista).

Mutta ehkä Suomeenkin voisi ottaa oppia muualta. Pienten lasten kasvatuksesta puhuttaessa korostetaan koko ajan, miten vanhemman tehtävä on auttaa lasta sietämään pettymyksiä, että lapsen on opittava, että kaikkea ei voi aina saada, ja elämässä on asioita, jotka ei vain ole kivoja. Koululaisista puhuttaessa tämä tuntuu välillä unohtuvan täysin. Totta kai koulussa pitää olla kivojakin juttuja ja sieltä pitää saada onnistumisen kokemuksia, mutta ei koulun pääasiallinen tehtävä voi olla tuottaa kivaa oppilaille.

Tämä kiva-hakuisuus on tietysti läsnä koko meidän kulttuurissa. Lasten pitäisi oppia sietämään pettymyksiä, mutta ollaanko me vanhemmat valmiita sietämään niitä? Ollaanko me valmiita näkemään vaivaa ja ponnistelemaan tylsienkin juttujen parissa jonkin kaukana (ehkä) siintävän päämäärän hyväksi. Kuka meistä viitsisi opiskella matematiikkaa kolme tuntia viikossa ihan vain siksi, että se kehittää meidän aivoja? Mä tunnistan ainakin itsestäni mukavuudenhalun yhdeksi pääasialliseksi motivaattoriksi kaikissa ratkaisuissa.

Tästä päästäänkin taas mun lempiaiheeseeni, hyve-etiikkaan. Olennaista ei siis ole se, mitä teet, vaan millainen ihminen olet. Tätä voi lähestyä vaikka tulevan muistokirjoituksen valossa. Haluanko, että musta kirjoitetaan, että Emilia oli erityisen mukavuudenhaluinen ihminen, joka onnistui keskittymään siihen, että hänellä oli kivaa elämässä? Vai haluaisinko, että mua kuvattaisiin ihmiseksi, joka tavoitteli tärkeänä pitämiään asioita sitkeästi ja määrätietoisesti? Hmmm.

No, vastapainona ranskalaisten tiukkapipoiseen suhtautumiseen koulunkäyntiin siellä elää sellainen iloinen kapinamieliala. Jotenkin samaan tapaan kuin laskiaisessa, karnevaalissa, joka on se väärän kuninkaan päivä. Koulua pitää käydä, se on tärkeää, sen ei ole tarkoitus olla erityisen kivaa – mutta aina välillä sille voi näyttää pitkää nenää. Kulttuuriantropologian opettajani varmaan syyttäisi mua siitä, että olen ”going native”, mutta tää asenne on jotenkin alkanut viehättää mua yhä enemmän. Niinpä meillä huomenna syysloman loppuessa taas tanssitaan France Gallen tahtiin ja irvistellään Kaarle Suurelle – ja seuraavana aamuna lähdetään reput selässä töihin.

*Laulun mukaan Kaarle Suuri siis olisi 800-luvulla keksinyt koulun, mikä ei toki pidä paikkaansa. Kaarle kyllä perusti oman koulun ja tuki luostarikouluja, mutta pelkästään Kaarlea eivät pienet frankitkaan voineet koulunkäynnistään syyttää.

Miltä tämä teistä kuulostaa? Olenko mä vaan viettänyt liikaa aikaa ranskalaisen koululaitoksen parissa? Pitääkö koulussa olla kivaa?

Uusi alku!

uusi osoite blogille

Tervetuloa tupareihin!

Tässä se nyt on! Leluteekki-blogin uusi osoite ja ulkoasu. Pientä säätöä (toivottavasti) vielä tapahtuu, mutta nyt kehtaan sentään avata blogin.

Kuten osoitteesta näkyy, blogi on nyt omalla sivustollaan, Leluteekin filosofiakahviloiden yhteydessä. Pelkkää filosofiakahvila-asiaa täällä ei kuitenkaan vastaedeskään tule olemaan, vaan juttujen taso ja tyyli pysyy pitkälti entisenlaisena. Ja kaikki vanhat postaukset kommentteineen on siis siirretty tänne uuteen osoitteeseen.

Uusi asia ovat mainokset; aion tehdä blogiyhteistyötä itseni kanssa, ja blogissa tulee siis näkymään filosofiakahviloiden mainoksia. WordPress.com -osoitteessa blogin alareunassahan näkyi mainoksia, joiden tuotoilla rahoitetaan käyttäjille ilmaista palvelua. Täällä niitä ei ole, koska mä maksan osoitteesta.

Ja kun kaupalllisuudelle nyt on annettu pikkusormi, niin antaa mennä: muitakin kaupallisia yhteistöitä mä olen siis aikeissa toteuttaa, aika tiukkaa harkintaa käyttäen kyllä. Eli ajattelin myydä vain teidät lukijat ja blogin, en omaa sieluani. Katsotaan, millaiset kaupat syntyy.

Jos seuraat blogia bloglovinin kautta, niin sinne tämän uuden osoitteen pitäisi päivittyä pikapuoliin, samoin tietysti Facebookiin päivitän täältä postaukset. Blogilistalle ei ilmeisesti blogin osoitetta saa vaihdettua, joten sitä kautta seuraavien kannattaa klikata tuosta sivupalkista uuden kerran suosikkinappia. Vanha osoite rupeaa pian myös suoraan ohjaamaan tänne. Tietysti jos Leluteekki on sulla esim. omalla lukulistalla, niin sinne kannattaa sinne päivittää tämä uusi osoite (jolloin saat toivottavasti näkyviin myös päheän orava-faviconin): http://blogi.leluteekki.fi

Ja nyt saa tietysti kertoa: mitä tykkäätte, uudesta ulkoasusta ja muusta?

Tavallinen työviikko

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Leluteekki-blogi on muuttamassa uuteen osoitteeseen – toivottavasti lähipäivinä – mutta vielä postaan tänne vanhaan (ja kerron totta kai uuden, kunhan se oikeasti on olemassa). Tällä viikolla on ollut kamala kiire, mä olin ajatellut kirjoittaa sellaisen “miltä filosofiakahvilayrittäjän päivä näyttää” -postauksen, mutta se rupesi vaikuttamaan liian puuduttavalta, kun päivässä oli niin sata eri pikku juttua. Mutta voin kertoa, mitä mä olen pääpiirteissään tehnyt tällä viikolla:

–  vienyt lapset kouluun joka aamu, hommaan menee puolitoista tuntia edestakaisin

– hakenut lapset koulusta (vain kolme kertaa)

–  kirjoittanut Leluteekin seuraavaa uutiskirjettä (ja tajusin juuri, että sehän mun piti tänä iltana kirjoittaa valmiiksi. No, huomenna sitten.)

– tehnyt sekalaisia mainoshommia ensi lauantain filosofiakahvilan ja marraskuussa alkavien uusien filosofiakahviloiden parissa

– hionut lauantain filosofiakahvilan ohjelmaa

–  tehnyt firman ulkopuolisia kirjoitushommia rahasta

–  oikolukenut uuden Kidd.O -lehden vedoksia

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

– pitänyt lasten filosofiakahvilaa MLL:n perhekahvilan kävijöille

–  suunnitellut ja pitänyt kaksi filosofiakahvilaa koululaisille (niin kuin joka viikko)

–  suunnitellut blogin muuttoa ja viimeistellyt nettisivuille tekstejä

– käynyt lounastreffeillä intoilemassa filosofiaa lapsille -menetelmästä

– tullut tädiksi ja tavannut ensimmäistä kertaa tuoreen sukulaiseni

Että hyvä viikko, vaikka kiireinen – eikä se tietenkään vielä lopussa ole.

kätilöopisto

Mä en ollut käynyt Kättärillä sen jälkeen, kun esikoinen pääsi sieltä hoidosta aika tasan kahdeksan vuotta sitten.

 

 

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Meidän perheen paras einesruoka

 

pelmenit

Tämähän kuuluu aloittaa sillä, että eihän meillä usein eineksiä syödä, aina tehdään kaikki itse ja lasten kanssa yhdessä ja luomua on sekin mitä ei olla itse kasvatettu. Usein ja usein, mutta kyllä meillä syödään eineksiä 1-3 kertaa viikossa. Ei näin viikonloppuna, kun mies kokkaa, mutta esimerkiksi usein perjantai-iltana, kun kaikki on aika finaalissa. Niin eilenkin. Nykyäänhän äitien laittamana saa muutakin kuin maksalaatikkoa, mutta kun mitkään laatikot ei oikein uppoa meidän ranskalaisessa keittiössä, niin valikoima onkin heti kapeampi.

Pelmenit kuitenkin löytyi väsyneiden iltojen pelastajaksi jo ennen lasten syntymää. Niitä myydään s-kauppojen pakastealtaista (nykään saa jo k-kaupoistakin), ja tietenkin venäläisistä ja virolaisista ruokakaupoista. Varmaan jotkut reippaat babushkat tekee pelmenit itse alusta asti, mutta muuten kai yleinen käytäntö Venäjälläkin on pitää pari pussia pakastimessa varalla – ja oikeassa ovat.

Mikään kevyt kesäherkku pelmenit ei ole, mutta taas näin iltojen pimetessä ne rupeaa tuntumaan ihan hyvältä ajatukselta. Valmistus on helppoa, vaikka kyseessä ei mikään mikroateria olekaan: kattilallinen vettä kiehumaan, veteen liemikuutio, sipuli suikaleina, kokonaisia mustapippureita ja pari laakerinlehteä. Veden kiehuessa pelmenit sekaan (mulle ja lapsille riittää yksi pussi, kaikille viidelle kaksi pussia on sopivasti – joskus tosin jää ylikin). Keittoaika on kymmenisen minuuttia, ja sitten vain tarjoillaan smetanan (tai ranskankerman) ja mielellään tuoreen persiljan kera. Osa perheestä tykkää syödä ilman lientä ja puolukkahillon kanssa, ja hyvää se on niinkin. Mutta musta se kuuma liemi on erityisesti kylmänä talvi-iltana ihan mahtavaa.

Mikä teidän suosikkieines on? Jos vaikka löytyisi uusi kilpailija meillekin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta “esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: “Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: “No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: “En mä voi kantaa sua nyt.” “Miksi?” “Mä en jaksa.” “Miksi?” “No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. “Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi “koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  “Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. “Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että “sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.